Nythän on joulu ja nythän on joulu ja nythän on joulu taas

Vähän on ärsyttänyt, että kaupoissa soitetaan jo joululauluja. Parahdin kovaan ääneen itsekseni taannoin, kun radiossa soi "so this is christmas". No ei ole, nythän on vasta marraskuu! Vaikka minulla ei joulua vastaan mitään olekaan, ja vaikka olen kuunnellut Raskasta joulua -levyjä silloin tällöin jo syyskuusta lähtien. Bónuksesta saatu Gleðileg jól -muovikassi vähän kanssa pisti hymyilyttämään.

No, muuten täällä on elo ollut suorastaan tylsää. Paula ja Pete kävivät Suomesta piristämässä ja toivat suklaata, villasukat ja ruisleipää. Ja Henkalta tilaamani purkinavaajan! Perkele kun on ollut hankalaa tuollaisella ihme viritelmällä säilykepurkkeja saada auki. Nyt on kunnollinen, yksinkertainen perinteinen purkinavaaja. Säilykepurkit vaviskaa!

Näin joulun alla ajattelin kuitenkin kirjoittaa aiheesta joulupukit, eli islanniksi jólasveinar. Täällä niitä on 13, ja ne saapuvat viimeisenä kolmenatoista yönä ennen joulua yksi kerrallaan, jääden kahdeksi viikoksi. Tämähän tarkoittaa sitä, että ne poistuvat vasta joulun jälkeen. Ne jättävät lasten kenkiin karkkia tai jonkun pienen lelun, mutta jos lapset ovat olleet tuhmia, kenkään jätetään peruna.

Joulupukit, tai joulupojat, ovat Grýla- ja Leppalúði-peikkojen lapsia. Grýlalla on toki Leppalúðin lisäksi ollut muitakin miehiä, mutta Leppalúði on siis näistä tunnetuin, ja vielä elossa. Grýla on aika pelottava täti, hurjan näköinenkin, ja sillä on peloteltu lapsia ja varoitettu käyttäytymästä huonosti. Grýla vie huonosti käyttäytyvät lapset mukanaan ja syö ne. Jossakin tarinassa Grýla kuolee nälkään, koska lapset ovat käyttäytyneet niin hyvin. Aina se kuitenkin herää seuraavana jouluna taas henkiin. Leppalúði on vaimoonsa verrattuna suorastaan rakastettava ja laiska heppu, eikä se osallistu tuhmien lasten keräilyyn, vaan jättää tämän puuhan vaimolleen.

Ensimmäisenä joulupukeista saapuu 12.12. Stekkjastaur, joka pelottelee lampaita. Sen jälkeen on vuorossa Giljagaur, joka piilostaan tilaisuuden tullen hiipii navettaan juomaan tuoreen, vielä lämpimän maidon. Stúfur on poikkeuksellisen lyhyt heppu. Vaikka se ilmestyy oikeastaan ensimmäisenä, se on niin lyhyt, että vuorten yli vaeltaminen kestää siltä kauemmin kuin muilta, ja siksi se saapuu vasta kolmantena. Se käy keittiössä syömässä kattiloiden ja pannujen pohjalle jääneet ruoantähteet. Þvörusleikir puolestaan varastaa keittiöstä puukauhoja ja -lusikoita ja nuoleskelee niitä. Þvörusleikir on todella laiha. Pottaskefill väijyy pesemättömiä patoja ja kattiloita ja nuolee niitä, eikä epäröi myöskään, jos löytää vielä täyden kattilan. Askasleikir piileskelee sänkyjen alla ja vaanii, että joku laskisi lattialle ruoka-astiansa - ennen vanhaan jokaisella perheen jäsenellä oli oma kannellinen astiansa (askur). Hurðaskellir huvittelee öisin ovia paiskomalla näin ihmisiä herättäen. Skyrgámur käy syömässä skyrit. Bjúgnakrækir käy varastelemassa makkaroita, jotka ennen vanhaan roikkuivat kattoparruissa, kuten ruisleivät Suomessa ikään. Gluggagægir käy öisin tuijottelemassa ikkunoista sisään, etsien jotain pientä kivaa varastettavaa. Gáttaþefur haistelee löytääkseen islantilaista perinteistä laufabrauð-joululeipää. Toiseksi viimeisenä 23.12. saapuu Ketkrókur, joka pitkällä koukulla varastaa savupiipun kautta savustumassa ollutta lampaanlihaa. Viimeinen jólasveinareista on nimeltään Kertasníkir, joka varastaa ja syö kaikki käsiinsä saamat kynttilät (jotka siis ennen vanhaan valmistettiin talista ja olivat syötäviä).

Lisäksi, oma suosikkini, jólakötturinn, joulukissa, joka on poikkeuksellisen suurikokoinen. Joulukissa syö sellaiset lapset, jotka eivät ole saaneet jouluksi uusia vaatteita päälle puettavaksi.

Tästä kaikesta voi päätellä, että lapsia on kyllä peloteltu melkoisen paljon. Toisaalta, islantilaiset tuntien, näihin joulupukkeihin on ihan varmasti uskottu, ja varmaan jollain tasolla uskotaan vieläkin, en tiedä. Olisi oikeastaan ollut kiinnostavaa olla joulu täällä, mutta ihan hyvillä mielin olen tulossa Suomeenkin joulunviettoon. Ehkä vielä joskus on edessä joulu tällä kummallisella saarellakin.

Googlaamalla löytyi tällainen kuva Grýlasta, ei ihan leppoisan näköinen täti

Reykjavikiläisen vaatekaupan ikkunasta: Joulukissa vahtii sinua!
(Melko hyvä markkinointikikka muuten.)

Vain talven uniako kaipaan

Täällä on pari päivää ollut ihan oikea talvi. Siis nytkin on lunta ja pakkasta, jotain -7 näytti mittari tuossa matkalla, kun Selfossissa piipahdin. Käväisin postissa, ja jotenkin jalat veivät minut jälleen kerran KFC:hen syömään. En ole syönyt burgereita täällä ollessani juuri lainkaan, mutta lauantaina ja nyt tänään jotenkin oli pakko saada. Joten tuumasta toimeen. McDonaldsiahan täällä ei enää ole, eikä Burger Kingiä, molemmat menivät konkurssiin talouskriisin myötä. En tiedä montaakaan maata näin äkkiseltään, jossa ei olisi McDonaldsia. Färsaarilla ei ole, mutta siellä on sentään Burger King.

Kävin viime viikolla taas Reykjavikissä. Ostin muutaman joululahjan, kävin juomassa maailman parhaan laten Mál og menningin kirjakahvilassa ja haahuilin. Ja kävin uimassa. Olipa mukavaa päästä tuulettumaan! Menomatkalla törmäsin vanhaan tuttuun: nainen, joka työskentelee Hveragerdin Shellillä. Juttelin hänen kanssaan pitkät pätkät, kun täällä kävin paikkoja katsomassa samalla, kun siirryin Hvolsvöllurista Hafdísin luokse ja sieltä Färsaarille. Hassua, kuinka tuntuu toisaalta, että tuosta olisi kamalan kauan aikaa, ja toisaalta tuntuu, että sehän oli ihan vasta justiinsa. No, tuo nainen on hauska tyyppi, ja hänen tyttärensä asuu Suomessa. Ilmeisesti sen kummempaa syytä ei ole, tytär on vain päättänyt lähteä Suomeen opiskelemaan. He ovat vuosia nauraneet, kuinka hauska kieli suomi on. Niin, tuohon ihmiseen törmäsin uudelleen, ja olipa hauskaa! Se sanoikin, että "you're back". Ja nauroi, että kun viimeksi lähdin, en edes sanonut heihei, ja hän oli ihan ihmeissään, oli kertonut tyttärelleenkin, että tämä on nyt sitten sitä suomalaista käytöstä. Nauroin tähän, että minulle taas tulee kodikas olo ja alkaa hymyilyttää, jos kaupan kassalla ei tervehditä.

Niin, se Reykjavik. Muistin vihdoin käydä Te og kaffissa, ja sieltä löytyikin paras heräteostos aikoihin: vaaleanpunainen teekannu. Ihana! Siitä tulee ehkä nelisen kupillista teetä kerralla. Japanissa tehty. Söpö. Kätevä. Teesiivilä on kannun sisällä, superkätevää. Tuossa minulla on nytkin vihreää adventtiteetä tekeytymässä. Ostin joulu- ja adventtiteetä samalla. Kävin myös taas 12 Tónarissa, siis se levykauppa, ja kun tultiin kysymään, haluanko espresson, nauroin, että tämän takia rakastan tätä paikkaa. Johon miesmyyjä totesi, että "I love you too". Ihan vähän alkoi naurattaa! Ihana paikka! Ostin taas kolme levyä, vaikka piti ostaa vain yksi, lahjaksi. Saa nähdä, mahtuvatko kaikki levyt edes takaisin tullessa pakaaseihin! Onneksi siihen on vielä aikaa. Aikaa hamstrata lisää levyjä!

Tilalla on ollut melko hiljaista. Olen piipahdellut Selfossissa, käynyt omine nokkineni ratsastamassa, lojunut sisällä, katsellut Big Bang Theorya ja Downton Abbeyta. Ja näitä uskomattoman kauniita maisemia. Vuoret ovat hyvin mustia, joten niiden ilme ja koko maisema muuttuu aina tosi radikaalisti, kun tulee lunta. Viime yönä kuu paistoi niin kirkkaasti, että ihan näytti, että olisi ulkona ollut joku valonheitin. Eilen kävi saksalainen Katharina täällä ratsastamassa kolmatta kertaa - 23-vuotias opiskelijavaihdossa oleva tyttö. Oikein mukava, ollaan facebookin välityksellä viestitelty yhtä sun toistakin. Katharina totesi, kun pohdin, että ei mulla ole elämää, että ei ehkä, mutta mulla on täällä paratiisi. Totta sinänsä kyllä. Ei käy kateeksi, en haluaisi olla 23-vuotias opiskelija ja asua 5 neliömetrin huoneessa. En valita, että mulla on tällä hetkellä täällä ihan oma talo. Joskin välillä käy aika pitkäksi ja on yksinäistäkin, mutta kaikkea ei voi saada.

Katharinan kanssa tehtiin kaksi retkeä eilen: ekalla retkellä oli arviolta kuusikymppinen amerikkalaispariskunta, oikein mukavia ihmisiä, hyvin rauhallisesti mentiin. Toisella retkellä oltiin sitten Katharinan kanssa kahdestaan ja paineltiin aivan käsittämätöntä vauhtia tuollla. Katharina ratsasti lempiehvosellaan, Sólmundurin Ljúfurilla, minä Alsælalla. Jotenkin nuo kaksi tuntuvat villitsevän toisiaan, ja yhdessä kohtaa jouduin ohjaamaan Alsælan tieltä sivuun johonkin laavamuodostelman keskelle, että sain sen pysähtymään. Huh! Ei sen kanssa muuten kyllä ole tuollaisia ongelmia ollut! Hevoset olivat hiestä läpimärkiä ja puuskuttivat, mutta yrittivät silti vähän väliä lähteä omin päin laukkailemaan. Selvä! Ratsastettiin metsän halki kuumille lähteille asti, mun suosikkipaikkojani täällä, heti Reykjadalurin jälkeen (siis se lämmin Varmá-joki). Ihanan näköistä, kun aurinko paistoi ja oli lunta!

Tänään sain tehtäväksi taas pestä karsinoita, vaikka pesin ne juuri pari viikkoa sitten. No, kai sitä rahansa eteen täytyy jotain tehdä. Käväisin kuitenkin siellä Selfossissa, kun tuo maasturi kerran sattui olemaan paikalla, ettei tarvinut minibussilla lähteä. Maasturissa on paremmat renkaat, sanoo Sólmundur. Olisiko nuo sitten kitkarenkaat? Minen ymmärrä noista mitään, mutta nastat ne ei ole. Minä olen ajanut talvisin vain nastarenkailla, mutta toisaalta, onhan jossain maasturissa aika paljon enemmän massaa kuin pikkuautoissa, joilla tähän asti olen ajellut, että johtuuko siitä, kun ei tunnu yhtään liukkaalta. Sólmundur sanoikin, että ei tuossa ole paljon bensaa, mutta kyllä sä Selfossiin tai Hveragerdiin pääset, no, takaisin tulosta ei kyllä ollut puhetta. Selvisin kyllä, mutta vähän hirvitti, kun bensatankin valo jo palaa - noin tyhjällä tankilla en ole vielä koskaan ajellut. Enkä oikein näe syytä sille, miksi tankki pitäisi päästää noin tyhjäksi?! Mutta en pienestä palkastani viitsi tankata näitä isoja autoja.

Täkäläisestä liikennekulttuurista voisin myös kirjoittaa esseen. Ylinopeutta ajetaan ihan surutta, stop-merkkeihin ei viitsitä pysähtyä, jos ei ole vastaantulijoita voi ihan hyvin ajaa keskellä tietä, liikenteeseen voi liittyä ihan mihin rakoon tahansa, väistämisvelvollisuudetkin ovat vähän hukassa. Ei ihme, että tällä liikenneonnettomuudet ovat yleisiä. Tuossa vähän matkan päässä on vaikuttava määrä valkoisia ristejä. Jostain luin, että siinä oli 53 ristiä vuosina 1972-2006 Reykjavikin ja Hveragerdin välillä liikenneonnettomuuksissa kuolleille, joita siis on tuo määrä. Tai jotain sinne päin. Matkaa tästä on se kolmisenkymmentä kilometriä. Reykjavikistä tänne tulevan tien varrella on myös installaatio, jossa kaksi hyvin romuttunutta autoa on nostettu korkealle näkyviin, kolaria esittämään, ja teksti, jossa muistutetaan turvavyön tärkeydestä. Munid bilbeltinn -kylttejä on tuossa ykköstien varrella enemmänkin.

Puhelimessa ei vaihteeksi netti toimi, eikä näin ollen kuvavirta, enkä jaksa siirtää kaikkia kuvia manuaalisesti koneelle, mutta tässä nyt jotain.

Vähän oli tullut lunta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä.

Hallgrímskirkja

Atlantin valtameri <3

Teekannu ja teetä

Katharina halusi ratsastaa Háfetillä ilman satulaa. Itse vedin
rauhallisemman retken Ljúflingurilla, joka on suloinen pikkuponi.

Luminen melkein metsä

Minä ja Alsæla

Matkalla kotiin

Missä maat on mainiommat, vetreämmät veet

Säälin sitä ihmistä, joka joutuu kanssani tänne asumaan - sellaisesta nimittäin on ollut puhetta. Että maalis-hutikuulla joku tulisi. Katsotaan. Mutta minä olen tänään täällä luukuttanut ja laulanut tähän mennessä Porilaisten marssia ja maakuntalauluja. Onpa hauskaa! Myönnettäköön, olen hiukan outo.

Koulussa näitä kaikkia aikanaan laulettiin. Tosin maakuntalauluista vain osaa, miksi? Tähän voisi SYK:n entinen musiikinopettaja Anneli Paunu varmaankin vastata. Emme esimerkiksi koskaan laulaneet Kymenlaakson laulua. Miksi? Uusmaalaisten laulu oli ehdoton suosikkini lapsena. Ja isosiskoni ehdoton inhokki. Enkö tietenkin laulanut sitä sitten ihan koko ajan? Kyllä minä sitten olin mukava pikkusisko! Ei käy kateeksi!

Porilaisten marssiakin koulussa laulettiin. Miksi? En tiedä. Sanat liimattiin ihan vihkoonkin. Mutta on tästä hupia riittänyt, erityisesti, kun joulurauhan julistuksen päätteeksi orkesteri aina pamauttaa ilmoille Porilaisten marssin. Siis mikä rauha?! Meidän perheessämme oli vanhempien elossa/terveenä ollessa perinne, että aina tietyt sukulaiset kutsuttiin joulupuurolle ja joulurauhan julistusta katsomaan telkkarista. Tätä perinnettä sisareni on yrittänyt pitää yllä, hauska perinne se on. Jos tänä vuonna saataisiin vihdoin kaikille Porilaisten marssin sanat käteen, niin voitaisiin laulaa! Se on ollut monena jouluna mielessä. Kun sanoista ei paljon muuta ulkoa muista kuin että "poijaaat kansan urhokkaan".

Täällä on ollut hiljaista. Marraskuu on kuulemma todella hiljainen. Nyt tuntuu, että alan tulla mökkihöperöksi, en nimittäin ole ties kuinka moneen päivään poistunut tilalta. Sunnutaina oli aivan kamala sää, pelättiinpä jopa, että tuo vuoren yli Reykjavikiin menevä tie suljetaan. Siksi oli kiire saada päivän ainoa asiakas, saksalainen Katharina, joka opiskelee Reykjavikissä ja oli toista kertaa täällä, takaisin pääkaupunkiin. Eilen ei tapahtunut mitään, tänäänkään ei pitänyt, kunnes yhtäkkiä kerrottiin, että yhdeltä tulee seitsemän hengen porukka. No, niin tulikin, ja millainen porukka! Vain yksi oli ratsastanut aiemmin. Yksi ei puhunut englantia lainkaan, ja eikö sen hevonen sitten tietysti lähtenyt ihan omille teilleen hortoilemaan, autotielle. Onneksi tuo ei ole vilkkaasti liikennöity tie, mutten oikein tiennyt, miten saada hevonen ja mies takaisin. Neuvoja ei voi antaa, kun ei ole yhteistä kieltä. En voi kääntyä takaisinkaan, sillä jos niin teen, kaikki muutkin hevoset kääntyvät ja menevät suorinta tietä takaisin kotiin. No, onneksi pomoni vaimo tuli atuolla hätiin, ajeli vähän matkaa meidän vieressä ja lopulta sanoi, ettei tästä mitään tule ja otti minun ratsastamani hevosen kaulassa olleet varaohjat (sellaiset on aina oltava mukana) ja antoi tuon hevosen minulle talutukseen. Osa porukasta tahtoi mennä kovempaa, ja se on helposti järjestettävissä tuolla meidän reitillä, mutta nämä hitaat, eli siis vain käyntiä haluavat, oli vaikea saada kasattua. Tuo yksi kielitaidoton setä lähti ihan omille teilleen haahuilemaan, se piti käydä pyydystämässä, sitten yksi täti vielä aina kirkui, kun hevonen teki jotain (esim. yritti syödä). Yritä siinä sit. No, päästiin kaikki ehjinä perille, veinpä vielä nuo seitsemän ihimistä Hveragerdiin minibussilla. Ei se mitään, että ajokorttini ei luultavasti moiseen kuljetukseen riitä, onneksi minulla ei tietenkään edes ollut koko ajokorttia mukana! Tämä on Islanti, ei se ole niin justiinsa.

Josko huomenna se vapaapäivä. Tai sitten ei. Katsotaan.

Mentiin kovaa

Löydä kuvasta kissanpentuja

Rakkautta?

Lunta tulee vaakasuoraan, eivätkä hevoset haluaisi sisälle!

Olisin kuulemma saanut lähteä tällä autolla liikkeelle. No, päätin olla kuitenkin lähtemättä!

Etsi kuvasta vuori

Kaverikuva: minä ja Oddur

Islannin kolmetoista joulupukkia seikkailevat myös maitotölkissä

Jólakötturinn!!!

Alsæla & give a dog a bone (Oddur aina silloin tällöin löytää matkalta jonkinlaisen luun,
jos sattuu reissuun mukaan tulemaan.)

Hjartanum tú fylgja skalt

Olipahan viikonloppu! Lauantaina lähdin 7.40 bussilla kohti Reykjavikiä Sigvøriä tapaamaan. Käytiin sen hotellin aamiaisella. Katselin siinä juuri sen puhelimelta videota sen tyttären pojasta, kun yhtäkkiä myös Eivør ilmestyi pöytään ja sanoi, että "gott å se dig, Leena". Heh, en ihan täysin ollut varautunut siihen, että lempilaulajani voi tuolla tavalla vain ilmestyä pöytään. No. Mikäs siinä. Hengailin siinä sitten Sigvørin kanssa aikani, mentiin taksilla johonkin yrttiliikkeeseen, joka aukesi vasta yhdeltätoista. No, odoteltiin siinä sitten viereisessä hotellissa vartin verran liikkeen aukeamista, juotiin kahvitkin, kun ei siinä ketään ollut, ja kahvia oli tarjolla. Hupaisaa.

Katselin ja kuuntelin täpötäydessä Pohjolan talossa Eivørin ilmaiskonsertin. Toki tosifanina olin paikalla jo aika paljon aiemmin ja katselin myös jonku Oléna-nimisen artistin keikan. Vähän tylsä, laulu muistutti kovasti Björkiä, ei muutenkaan ollut mikään ihmeellinen. Mutta Eivør veti salin aivan ääriään myöten täyteen, itse asiassa enemmänkin; porukkaa oli salin ulkopuolellakin kuuntelemassa. Eivør itse käski ihmisiä tulemaan lavan eteen istumaan, sanoi, että jopa lavalla hänen vieressäänkin on tilaa. Yksi outo nainen sitten katseli sen keikan sieltä lavalta, laulajan takaa. Kyllä ei riitä sanat kertomaan fiiliksiä. Aivan mahtava laulaja.

Hengailin aikani vielä Sigvørin kanssa, sanoinkin, että olen kuin koira, kun seuraan sitä joka paikkaan. Pyörin aikani Reykjavikin keskustassa omine nokkineni kun Hafdísia odottelin, kävin ostamassa tekoverta, mutta enempää en viitsinyt halloweeniin panostaa. Juhlat olivat siis Gyðan vanhempien luona jossakin päin Reykjavikiä. Jaksoin kahteen asti siitä huolimatta, että olin herännyt kuudelta aamulla ja olin muutenkin jo valmiiksi älyttömän väsynyt. Singstariakin pääsin laulamaan, hauskaa, pitkästä aikaa. Vain Islannissa olen nähnyt jello shotteja, tosin no, en hirveän paljon ole Suomessa viime aikoina missään juhlissa käynytkään, kun kaikki ovat aina niin kiireisiä (minä mukaan lukien), että juhlat ovat olleet harvassa. Myös lääkeruiskuihin oli laitettu jotakin viinaa, ja niitä Gyða kävi ihmisille ruiskuttamassa suuhun. Hupaisaa. Hengasin suurimmaksi osaksi juhlissa olleiden kolmen färsaarelaisen kanssa ja sain varmaan vähintäänkin hullun maineen, kun yllätin heidät keittiöstä kolmistaan istumasta fääriä puhumasta ja sanoin, että jatkakaa vain, mä tässä kuuntelen, kun toi kieli on niin kivan kuuloinen! :D "Kinasteltiin" myös siitä, miten sana "nei" äännetään - Färsaarilla on yllättävää kyllä murre-eroja, ja koska olen hengannut lähinnä Gøtassa, äännän sanan sikäläisittäin. Myönnettäköön, taidan oikeasti olla melko tärähtänyt, kun Sigvørkin sanoi että "you're even crazier than I thought", kun kerroin pitäväni silloin tällöin fäärin kielen oppikirjaa käsilaukussa. Noin niinkuin matkalukemisena, jos Reykjavikiin menee.

Sunnuntaina olin kuolemanväsynyt, enkä yhtään uskonut, että jaksaisin odottaa neljään asti, ja mietinkin, onko mitään järkeä edes mennä Eivørin lastenkonserttiin. Jaksoin kuin jaksoinkin odottaa lopulta (Mál og menningin kirjakaupan kahvilan kahvi <3), ja hyvä niin, sillä konsertti oli aivan ihana. Siellä kirjailija Helga Arnalds luki pätkän kirjastaan "Skrímslið lítla systir mín" (Pikkusiskoni on hirviö tms.), jonka itse sain Färsaarilla käydessäni fääriksi, ja Eivør ja muutama lapsi esitti biisejä kyseisestä kirjasta, pari muutakin biisiä, mm. Elisabet ja Elinborg, jonka Eivør on kirjoittanut pikkusiskoilleen ja joka saa minut lähes aina vetistelemään, niin ihana ja herttainen tuo kappale on. Vetistelin siellä muutenkin, olin nukkunut huikeat viisi tuntia ja sitä rataa. Mutta siistiä oli!

Tänään olenkin sitten vain peseskellyt tallia, Sólmundur oli eilen siivonnut sieltä kakat pois, ja minun tehtäväkseni jäi harjailla seiniä. Aika hurjaa duunia, edellisessä paikassa pestiin ensin painepesurilla, täällä pelkästään harjalla, vedellä ja saippualla. Vesi oli noin sekunnissa niin paskaista, että olisi tehnyt mieli käydä se vaihtamassa, no, yhden karsinan välein vaihdoin sen. Karsinoita on siis seitsemän, ei onneksi enempää. Ihan kova duuni tuossakin oli. Huomenna tulee aamuyhdeksältä neljä ihmistä ratsaille. Katsotaan, kuinka kauan täällä aamun ensimmäinen retki alkaa yhdeksältä, pian on jo niin pimeää, ettei yhdeksältä vielä paljoa näe. Tänään myös Sólmundur kyseli, kuinka pitkään voin olla täällä. Sanoin, että noin toukokuun puoleenväliin. Suunnitelmissa on siirtyä Färsaarten, Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen. Tämä on toki hyvin alustava suunnitelma. Saan olla täällä niin kauan kuin haluan, maalis-huhtikuussa tulee varmaankin joku ruotsalainen tyttö tähän minun kanssani. Sopiihan se, nyt voin määrätä enemmän, mitä asunnossa tapahtuu, koska olin täällä ensin! ;)

Mikael Blak

Oléna

Ihana Eivør

Juottamista islantilaisittain

Halloween-asuja oli toden teolla suunniteltu ja niihin oli panostettu

Garðabærissa sunnuntaina mietitytti, miksi autot parkkeerataan jalkakäytävälle.

Ihana Eivør jälleen