This could be a case for Mulder and Scully

Mitä minä valitan, että täällä on tylsää. Katsoin hetki sitten ulos ikkunasta, ja kas, siellä oli hevonen väärällä puolella aitaa! Lähdin selvittelemään, kuka, miten ja miksi se on sinne päätynyt. Rikos selvisi melko nopeasti: hevonen oli kavionjäljistä päätellen tullut jotenkin kätevästi porttina toimivan langan ali (ei sähköä, hevoset tekevät tuota silloin tällöin), poukkoillut tovin tallin edustalla ja mennyt sitten porttina toimivan langan läpi (jälleen, ei sähköä). Varotoimenpiteenä solmin langan uudelleen kasaan ja viritin sen niin, että hevonen ei juoksisi suoraa päätä pois pihasta, jos en saisi sitä kiinni ja se juoksisi karkuun. Aseistauduin parin porkkanan kera, jotka eivät kyllä karkulaiselle kelvanneet, mutta ihme kyllä hevonen antoi heti kiinni oikein nätisti. Talutin sen sitten talliin. Tämä karkulainen pääsee jatkossa Zettan seuraksi putkiaidatulle kentälle tarhailemaan!

Viikonloppu kului mukavissa merkeissä. Perjantaina olin katsomassa Skálmöldiä Harpassa, olipa aika upea konsertti. En ollut käsittänyt, että noinkin metalli-metallibändi voi olla noin suosittu täällä! Harpan isoin sali oli kolmena iltana loppuunmyyty. Itse olin kolmannella parvella - liput permannolle olisivat maksaneet mansikoita, eikä tämä nyt ihan suosikkibändini ole. Mutta yksi niistä ehdottomasti. Aivan mielettömän upeaa kuulla kappaleet ihan sinfoniaorkesterin ja kuoron kera! Väliaikakin oli. Päädyin juttelemaan vieressäni istuvan naisen kanssa, joka otti järjestelmäkameralla kuvia. Nainen osoittautui saksalaiseksi. Kuten myös bussipysäkillä bussia odotellut ja samaan bussiin kanssani tullut mies. Olen jonkin sortin saksalaismagneetti! Perjantaisen konsertin ainoa huono puoli on, että kappaleet kuulostavat tämän jälkeen aika laimeilta levyltä kuunneltuna. Narfi on lempikappaleeni, ja erityisesti sen orkesteri- ja kuorosovitukset saivat ihon kananlihalle.

Lauantaina täällä jo muutaman kerran aiemmin ratsastamassa käynyt Katharina tuli tänne viikonloppuvierailulle. Lauantaina tehtiin päiväretki, ja oltaisiin menty kuumille lähteille Reykjadaluriin, mutta lähdimme sen verran myöhään liikkelle, että olisi jo tullut pimeää ennen kuin oltaisiin ehditty takaisin. Sitäpaitsi alkoi sataa. Alsæla ja Ljúfur taas loistivat; en meinannut saada Alsælaa pysähtymään taas yhdessä kohtaa, ja muutenkin olivat välillä ihan sekopäitä. Illalla yritettiin Selfossiin uimaan, mutta uimahalli olikin mennyt poikkeuksellisesti aiemmin kiinni. Käväistiin vielä Jólatorg-nimisessä tapahtumassa. Siellä oli pari mökkiä, joista ehkä yhdessä myytiin jotain villasukkia, ja hirveä musiikin jumputus säesti "tapahtumaa".

Sunnuntaina aamulla kävi pari tanskalaista matkaoppaana työskentelevää naista, jotka ovat tulossa kesällä isomman ryhmän kanssa ratsaille. Ymmärsin jopa tanskaa vaihteeksi aika hyvin! Nyt alan ymmärtää, että Tanskassa on tosi isoja murre-eroja. Eivät ne itsekään ymmärrä toisiaan. Mutta ruotsilla pärjäsin, jes, kerrankin! Sitten haettiin Katharinan kanssa lähilaitumelta kasa hevosia ratsain. Vähän alkoi hirvittää, kun hevoset edellä lähtivät kunnon pukkilaukkaa, eikä itsellä ollut mitään tuntumaa hevosen suuhun. No, kotiin tultiin laukkaa/tölttiä vapaana juoksevien hevosten perässä, kuinkas muutenkaan, ja hengissä selvittiin. Olin silti tyytyväinen, kun Sólmundur käski hakea Stjarnan ja vetää sillä Katharinalle vielä yksi puolentoista tunnin lenkki. Stjarna on suloinen, laiska, aloittelijoiden hevonen. Joku välimuoto voisi olla toki kiva, mutta sellaisia ei kai ole. Illalla käytiin vielä uimassa Hveragerdissä, kävi ilmi, että Sólmundurin vaimo on tuossa paikallisessa terveyskylpylässä töissä. Siellä olikin aika luksusta: yhteen kuumista ulkoaltaista pääsi jo sisällä, ja altaassa oli oviaukko. Ei tarvitse kävellä ulkona kylmässä yhtään!

Aika menee hurjaa vauhtia. Tuntuu, että vasta äskettäin tulin koko Islantiin, saati sitten aloitin työt täällä Sólhestarilla. Toisaalta ensimmäisen paikan ikävät kokemukset tuntuvat hyvin etäisiltä. Perjantaina suuntaan jo Suomeen, hassua. Tammikuussa sitten takaisin tänne. Tuntuu kyllä, että jotenkin kuitenkin viihdyn täällä hirveän hyvin ja jollain tapaa tämä maa tuntuu kyllä kodilta. Katsotaan, mitä fiiliksiä Suomessa olo herättää!

Harpa pimeässä

Harpasta sisältä otettu kuva

Hetki ennen H-hetkeä

Oddur tuli mukaan päiväretkelle, hävisi sitten yhtäkkiä ja oli jo
kotona kun tulimme takaisin. Epäilemme, että se osaa lentää.

Kuumilla lähteillä, näihin ei kyllästy kai ikinä

Päiväretken määränpäänä oli talli, jossa pysähdyimme myös brittituristien
kanssa kamalassa vesisateessa muutama viikko sitten. Mukavaa, kun hevoset menivät
piehtaroimaan ja olivat ihan likaisia. Tallista nyt ei tietenkään löytynyt mitään harjaa,
jolla olisi saanut hevosia siivottua. Ei muuta kuin satula likaiseen selkään!

Tämä söpöliini tuli tervehtimään kotimatkalla

Ljúfur ja uudet ystävät

Sunnuntai-iltana jouduin hieman jännittämään, pääsenkö kotiin enää lainkaan,
kun tankki oli ihan hitusen tyhjä.

Hevospainia

Karkulainen (musta hevonen etualalla kuvassa)

Nythän on joulu ja nythän on joulu ja nythän on joulu taas

Vähän on ärsyttänyt, että kaupoissa soitetaan jo joululauluja. Parahdin kovaan ääneen itsekseni taannoin, kun radiossa soi "so this is christmas". No ei ole, nythän on vasta marraskuu! Vaikka minulla ei joulua vastaan mitään olekaan, ja vaikka olen kuunnellut Raskasta joulua -levyjä silloin tällöin jo syyskuusta lähtien. Bónuksesta saatu Gleðileg jól -muovikassi vähän kanssa pisti hymyilyttämään.

No, muuten täällä on elo ollut suorastaan tylsää. Paula ja Pete kävivät Suomesta piristämässä ja toivat suklaata, villasukat ja ruisleipää. Ja Henkalta tilaamani purkinavaajan! Perkele kun on ollut hankalaa tuollaisella ihme viritelmällä säilykepurkkeja saada auki. Nyt on kunnollinen, yksinkertainen perinteinen purkinavaaja. Säilykepurkit vaviskaa!

Näin joulun alla ajattelin kuitenkin kirjoittaa aiheesta joulupukit, eli islanniksi jólasveinar. Täällä niitä on 13, ja ne saapuvat viimeisenä kolmenatoista yönä ennen joulua yksi kerrallaan, jääden kahdeksi viikoksi. Tämähän tarkoittaa sitä, että ne poistuvat vasta joulun jälkeen. Ne jättävät lasten kenkiin karkkia tai jonkun pienen lelun, mutta jos lapset ovat olleet tuhmia, kenkään jätetään peruna.

Joulupukit, tai joulupojat, ovat Grýla- ja Leppalúði-peikkojen lapsia. Grýlalla on toki Leppalúðin lisäksi ollut muitakin miehiä, mutta Leppalúði on siis näistä tunnetuin, ja vielä elossa. Grýla on aika pelottava täti, hurjan näköinenkin, ja sillä on peloteltu lapsia ja varoitettu käyttäytymästä huonosti. Grýla vie huonosti käyttäytyvät lapset mukanaan ja syö ne. Jossakin tarinassa Grýla kuolee nälkään, koska lapset ovat käyttäytyneet niin hyvin. Aina se kuitenkin herää seuraavana jouluna taas henkiin. Leppalúði on vaimoonsa verrattuna suorastaan rakastettava ja laiska heppu, eikä se osallistu tuhmien lasten keräilyyn, vaan jättää tämän puuhan vaimolleen.

Ensimmäisenä joulupukeista saapuu 12.12. Stekkjastaur, joka pelottelee lampaita. Sen jälkeen on vuorossa Giljagaur, joka piilostaan tilaisuuden tullen hiipii navettaan juomaan tuoreen, vielä lämpimän maidon. Stúfur on poikkeuksellisen lyhyt heppu. Vaikka se ilmestyy oikeastaan ensimmäisenä, se on niin lyhyt, että vuorten yli vaeltaminen kestää siltä kauemmin kuin muilta, ja siksi se saapuu vasta kolmantena. Se käy keittiössä syömässä kattiloiden ja pannujen pohjalle jääneet ruoantähteet. Þvörusleikir puolestaan varastaa keittiöstä puukauhoja ja -lusikoita ja nuoleskelee niitä. Þvörusleikir on todella laiha. Pottaskefill väijyy pesemättömiä patoja ja kattiloita ja nuolee niitä, eikä epäröi myöskään, jos löytää vielä täyden kattilan. Askasleikir piileskelee sänkyjen alla ja vaanii, että joku laskisi lattialle ruoka-astiansa - ennen vanhaan jokaisella perheen jäsenellä oli oma kannellinen astiansa (askur). Hurðaskellir huvittelee öisin ovia paiskomalla näin ihmisiä herättäen. Skyrgámur käy syömässä skyrit. Bjúgnakrækir käy varastelemassa makkaroita, jotka ennen vanhaan roikkuivat kattoparruissa, kuten ruisleivät Suomessa ikään. Gluggagægir käy öisin tuijottelemassa ikkunoista sisään, etsien jotain pientä kivaa varastettavaa. Gáttaþefur haistelee löytääkseen islantilaista perinteistä laufabrauð-joululeipää. Toiseksi viimeisenä 23.12. saapuu Ketkrókur, joka pitkällä koukulla varastaa savupiipun kautta savustumassa ollutta lampaanlihaa. Viimeinen jólasveinareista on nimeltään Kertasníkir, joka varastaa ja syö kaikki käsiinsä saamat kynttilät (jotka siis ennen vanhaan valmistettiin talista ja olivat syötäviä).

Lisäksi, oma suosikkini, jólakötturinn, joulukissa, joka on poikkeuksellisen suurikokoinen. Joulukissa syö sellaiset lapset, jotka eivät ole saaneet jouluksi uusia vaatteita päälle puettavaksi.

Tästä kaikesta voi päätellä, että lapsia on kyllä peloteltu melkoisen paljon. Toisaalta, islantilaiset tuntien, näihin joulupukkeihin on ihan varmasti uskottu, ja varmaan jollain tasolla uskotaan vieläkin, en tiedä. Olisi oikeastaan ollut kiinnostavaa olla joulu täällä, mutta ihan hyvillä mielin olen tulossa Suomeenkin joulunviettoon. Ehkä vielä joskus on edessä joulu tällä kummallisella saarellakin.

Googlaamalla löytyi tällainen kuva Grýlasta, ei ihan leppoisan näköinen täti

Reykjavikiläisen vaatekaupan ikkunasta: Joulukissa vahtii sinua!
(Melko hyvä markkinointikikka muuten.)

Vain talven uniako kaipaan

Täällä on pari päivää ollut ihan oikea talvi. Siis nytkin on lunta ja pakkasta, jotain -7 näytti mittari tuossa matkalla, kun Selfossissa piipahdin. Käväisin postissa, ja jotenkin jalat veivät minut jälleen kerran KFC:hen syömään. En ole syönyt burgereita täällä ollessani juuri lainkaan, mutta lauantaina ja nyt tänään jotenkin oli pakko saada. Joten tuumasta toimeen. McDonaldsiahan täällä ei enää ole, eikä Burger Kingiä, molemmat menivät konkurssiin talouskriisin myötä. En tiedä montaakaan maata näin äkkiseltään, jossa ei olisi McDonaldsia. Färsaarilla ei ole, mutta siellä on sentään Burger King.

Kävin viime viikolla taas Reykjavikissä. Ostin muutaman joululahjan, kävin juomassa maailman parhaan laten Mál og menningin kirjakahvilassa ja haahuilin. Ja kävin uimassa. Olipa mukavaa päästä tuulettumaan! Menomatkalla törmäsin vanhaan tuttuun: nainen, joka työskentelee Hveragerdin Shellillä. Juttelin hänen kanssaan pitkät pätkät, kun täällä kävin paikkoja katsomassa samalla, kun siirryin Hvolsvöllurista Hafdísin luokse ja sieltä Färsaarille. Hassua, kuinka tuntuu toisaalta, että tuosta olisi kamalan kauan aikaa, ja toisaalta tuntuu, että sehän oli ihan vasta justiinsa. No, tuo nainen on hauska tyyppi, ja hänen tyttärensä asuu Suomessa. Ilmeisesti sen kummempaa syytä ei ole, tytär on vain päättänyt lähteä Suomeen opiskelemaan. He ovat vuosia nauraneet, kuinka hauska kieli suomi on. Niin, tuohon ihmiseen törmäsin uudelleen, ja olipa hauskaa! Se sanoikin, että "you're back". Ja nauroi, että kun viimeksi lähdin, en edes sanonut heihei, ja hän oli ihan ihmeissään, oli kertonut tyttärelleenkin, että tämä on nyt sitten sitä suomalaista käytöstä. Nauroin tähän, että minulle taas tulee kodikas olo ja alkaa hymyilyttää, jos kaupan kassalla ei tervehditä.

Niin, se Reykjavik. Muistin vihdoin käydä Te og kaffissa, ja sieltä löytyikin paras heräteostos aikoihin: vaaleanpunainen teekannu. Ihana! Siitä tulee ehkä nelisen kupillista teetä kerralla. Japanissa tehty. Söpö. Kätevä. Teesiivilä on kannun sisällä, superkätevää. Tuossa minulla on nytkin vihreää adventtiteetä tekeytymässä. Ostin joulu- ja adventtiteetä samalla. Kävin myös taas 12 Tónarissa, siis se levykauppa, ja kun tultiin kysymään, haluanko espresson, nauroin, että tämän takia rakastan tätä paikkaa. Johon miesmyyjä totesi, että "I love you too". Ihan vähän alkoi naurattaa! Ihana paikka! Ostin taas kolme levyä, vaikka piti ostaa vain yksi, lahjaksi. Saa nähdä, mahtuvatko kaikki levyt edes takaisin tullessa pakaaseihin! Onneksi siihen on vielä aikaa. Aikaa hamstrata lisää levyjä!

Tilalla on ollut melko hiljaista. Olen piipahdellut Selfossissa, käynyt omine nokkineni ratsastamassa, lojunut sisällä, katsellut Big Bang Theorya ja Downton Abbeyta. Ja näitä uskomattoman kauniita maisemia. Vuoret ovat hyvin mustia, joten niiden ilme ja koko maisema muuttuu aina tosi radikaalisti, kun tulee lunta. Viime yönä kuu paistoi niin kirkkaasti, että ihan näytti, että olisi ulkona ollut joku valonheitin. Eilen kävi saksalainen Katharina täällä ratsastamassa kolmatta kertaa - 23-vuotias opiskelijavaihdossa oleva tyttö. Oikein mukava, ollaan facebookin välityksellä viestitelty yhtä sun toistakin. Katharina totesi, kun pohdin, että ei mulla ole elämää, että ei ehkä, mutta mulla on täällä paratiisi. Totta sinänsä kyllä. Ei käy kateeksi, en haluaisi olla 23-vuotias opiskelija ja asua 5 neliömetrin huoneessa. En valita, että mulla on tällä hetkellä täällä ihan oma talo. Joskin välillä käy aika pitkäksi ja on yksinäistäkin, mutta kaikkea ei voi saada.

Katharinan kanssa tehtiin kaksi retkeä eilen: ekalla retkellä oli arviolta kuusikymppinen amerikkalaispariskunta, oikein mukavia ihmisiä, hyvin rauhallisesti mentiin. Toisella retkellä oltiin sitten Katharinan kanssa kahdestaan ja paineltiin aivan käsittämätöntä vauhtia tuollla. Katharina ratsasti lempiehvosellaan, Sólmundurin Ljúfurilla, minä Alsælalla. Jotenkin nuo kaksi tuntuvat villitsevän toisiaan, ja yhdessä kohtaa jouduin ohjaamaan Alsælan tieltä sivuun johonkin laavamuodostelman keskelle, että sain sen pysähtymään. Huh! Ei sen kanssa muuten kyllä ole tuollaisia ongelmia ollut! Hevoset olivat hiestä läpimärkiä ja puuskuttivat, mutta yrittivät silti vähän väliä lähteä omin päin laukkailemaan. Selvä! Ratsastettiin metsän halki kuumille lähteille asti, mun suosikkipaikkojani täällä, heti Reykjadalurin jälkeen (siis se lämmin Varmá-joki). Ihanan näköistä, kun aurinko paistoi ja oli lunta!

Tänään sain tehtäväksi taas pestä karsinoita, vaikka pesin ne juuri pari viikkoa sitten. No, kai sitä rahansa eteen täytyy jotain tehdä. Käväisin kuitenkin siellä Selfossissa, kun tuo maasturi kerran sattui olemaan paikalla, ettei tarvinut minibussilla lähteä. Maasturissa on paremmat renkaat, sanoo Sólmundur. Olisiko nuo sitten kitkarenkaat? Minen ymmärrä noista mitään, mutta nastat ne ei ole. Minä olen ajanut talvisin vain nastarenkailla, mutta toisaalta, onhan jossain maasturissa aika paljon enemmän massaa kuin pikkuautoissa, joilla tähän asti olen ajellut, että johtuuko siitä, kun ei tunnu yhtään liukkaalta. Sólmundur sanoikin, että ei tuossa ole paljon bensaa, mutta kyllä sä Selfossiin tai Hveragerdiin pääset, no, takaisin tulosta ei kyllä ollut puhetta. Selvisin kyllä, mutta vähän hirvitti, kun bensatankin valo jo palaa - noin tyhjällä tankilla en ole vielä koskaan ajellut. Enkä oikein näe syytä sille, miksi tankki pitäisi päästää noin tyhjäksi?! Mutta en pienestä palkastani viitsi tankata näitä isoja autoja.

Täkäläisestä liikennekulttuurista voisin myös kirjoittaa esseen. Ylinopeutta ajetaan ihan surutta, stop-merkkeihin ei viitsitä pysähtyä, jos ei ole vastaantulijoita voi ihan hyvin ajaa keskellä tietä, liikenteeseen voi liittyä ihan mihin rakoon tahansa, väistämisvelvollisuudetkin ovat vähän hukassa. Ei ihme, että tällä liikenneonnettomuudet ovat yleisiä. Tuossa vähän matkan päässä on vaikuttava määrä valkoisia ristejä. Jostain luin, että siinä oli 53 ristiä vuosina 1972-2006 Reykjavikin ja Hveragerdin välillä liikenneonnettomuuksissa kuolleille, joita siis on tuo määrä. Tai jotain sinne päin. Matkaa tästä on se kolmisenkymmentä kilometriä. Reykjavikistä tänne tulevan tien varrella on myös installaatio, jossa kaksi hyvin romuttunutta autoa on nostettu korkealle näkyviin, kolaria esittämään, ja teksti, jossa muistutetaan turvavyön tärkeydestä. Munid bilbeltinn -kylttejä on tuossa ykköstien varrella enemmänkin.

Puhelimessa ei vaihteeksi netti toimi, eikä näin ollen kuvavirta, enkä jaksa siirtää kaikkia kuvia manuaalisesti koneelle, mutta tässä nyt jotain.

Vähän oli tullut lunta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä.

Hallgrímskirkja

Atlantin valtameri <3

Teekannu ja teetä

Katharina halusi ratsastaa Háfetillä ilman satulaa. Itse vedin
rauhallisemman retken Ljúflingurilla, joka on suloinen pikkuponi.

Luminen melkein metsä

Minä ja Alsæla

Matkalla kotiin

Missä maat on mainiommat, vetreämmät veet

Säälin sitä ihmistä, joka joutuu kanssani tänne asumaan - sellaisesta nimittäin on ollut puhetta. Että maalis-hutikuulla joku tulisi. Katsotaan. Mutta minä olen tänään täällä luukuttanut ja laulanut tähän mennessä Porilaisten marssia ja maakuntalauluja. Onpa hauskaa! Myönnettäköön, olen hiukan outo.

Koulussa näitä kaikkia aikanaan laulettiin. Tosin maakuntalauluista vain osaa, miksi? Tähän voisi SYK:n entinen musiikinopettaja Anneli Paunu varmaankin vastata. Emme esimerkiksi koskaan laulaneet Kymenlaakson laulua. Miksi? Uusmaalaisten laulu oli ehdoton suosikkini lapsena. Ja isosiskoni ehdoton inhokki. Enkö tietenkin laulanut sitä sitten ihan koko ajan? Kyllä minä sitten olin mukava pikkusisko! Ei käy kateeksi!

Porilaisten marssiakin koulussa laulettiin. Miksi? En tiedä. Sanat liimattiin ihan vihkoonkin. Mutta on tästä hupia riittänyt, erityisesti, kun joulurauhan julistuksen päätteeksi orkesteri aina pamauttaa ilmoille Porilaisten marssin. Siis mikä rauha?! Meidän perheessämme oli vanhempien elossa/terveenä ollessa perinne, että aina tietyt sukulaiset kutsuttiin joulupuurolle ja joulurauhan julistusta katsomaan telkkarista. Tätä perinnettä sisareni on yrittänyt pitää yllä, hauska perinne se on. Jos tänä vuonna saataisiin vihdoin kaikille Porilaisten marssin sanat käteen, niin voitaisiin laulaa! Se on ollut monena jouluna mielessä. Kun sanoista ei paljon muuta ulkoa muista kuin että "poijaaat kansan urhokkaan".

Täällä on ollut hiljaista. Marraskuu on kuulemma todella hiljainen. Nyt tuntuu, että alan tulla mökkihöperöksi, en nimittäin ole ties kuinka moneen päivään poistunut tilalta. Sunnutaina oli aivan kamala sää, pelättiinpä jopa, että tuo vuoren yli Reykjavikiin menevä tie suljetaan. Siksi oli kiire saada päivän ainoa asiakas, saksalainen Katharina, joka opiskelee Reykjavikissä ja oli toista kertaa täällä, takaisin pääkaupunkiin. Eilen ei tapahtunut mitään, tänäänkään ei pitänyt, kunnes yhtäkkiä kerrottiin, että yhdeltä tulee seitsemän hengen porukka. No, niin tulikin, ja millainen porukka! Vain yksi oli ratsastanut aiemmin. Yksi ei puhunut englantia lainkaan, ja eikö sen hevonen sitten tietysti lähtenyt ihan omille teilleen hortoilemaan, autotielle. Onneksi tuo ei ole vilkkaasti liikennöity tie, mutten oikein tiennyt, miten saada hevonen ja mies takaisin. Neuvoja ei voi antaa, kun ei ole yhteistä kieltä. En voi kääntyä takaisinkaan, sillä jos niin teen, kaikki muutkin hevoset kääntyvät ja menevät suorinta tietä takaisin kotiin. No, onneksi pomoni vaimo tuli atuolla hätiin, ajeli vähän matkaa meidän vieressä ja lopulta sanoi, ettei tästä mitään tule ja otti minun ratsastamani hevosen kaulassa olleet varaohjat (sellaiset on aina oltava mukana) ja antoi tuon hevosen minulle talutukseen. Osa porukasta tahtoi mennä kovempaa, ja se on helposti järjestettävissä tuolla meidän reitillä, mutta nämä hitaat, eli siis vain käyntiä haluavat, oli vaikea saada kasattua. Tuo yksi kielitaidoton setä lähti ihan omille teilleen haahuilemaan, se piti käydä pyydystämässä, sitten yksi täti vielä aina kirkui, kun hevonen teki jotain (esim. yritti syödä). Yritä siinä sit. No, päästiin kaikki ehjinä perille, veinpä vielä nuo seitsemän ihimistä Hveragerdiin minibussilla. Ei se mitään, että ajokorttini ei luultavasti moiseen kuljetukseen riitä, onneksi minulla ei tietenkään edes ollut koko ajokorttia mukana! Tämä on Islanti, ei se ole niin justiinsa.

Josko huomenna se vapaapäivä. Tai sitten ei. Katsotaan.

Mentiin kovaa

Löydä kuvasta kissanpentuja

Rakkautta?

Lunta tulee vaakasuoraan, eivätkä hevoset haluaisi sisälle!

Olisin kuulemma saanut lähteä tällä autolla liikkeelle. No, päätin olla kuitenkin lähtemättä!

Etsi kuvasta vuori

Kaverikuva: minä ja Oddur

Islannin kolmetoista joulupukkia seikkailevat myös maitotölkissä

Jólakötturinn!!!

Alsæla & give a dog a bone (Oddur aina silloin tällöin löytää matkalta jonkinlaisen luun,
jos sattuu reissuun mukaan tulemaan.)

Hjartanum tú fylgja skalt

Olipahan viikonloppu! Lauantaina lähdin 7.40 bussilla kohti Reykjavikiä Sigvøriä tapaamaan. Käytiin sen hotellin aamiaisella. Katselin siinä juuri sen puhelimelta videota sen tyttären pojasta, kun yhtäkkiä myös Eivør ilmestyi pöytään ja sanoi, että "gott å se dig, Leena". Heh, en ihan täysin ollut varautunut siihen, että lempilaulajani voi tuolla tavalla vain ilmestyä pöytään. No. Mikäs siinä. Hengailin siinä sitten Sigvørin kanssa aikani, mentiin taksilla johonkin yrttiliikkeeseen, joka aukesi vasta yhdeltätoista. No, odoteltiin siinä sitten viereisessä hotellissa vartin verran liikkeen aukeamista, juotiin kahvitkin, kun ei siinä ketään ollut, ja kahvia oli tarjolla. Hupaisaa.

Katselin ja kuuntelin täpötäydessä Pohjolan talossa Eivørin ilmaiskonsertin. Toki tosifanina olin paikalla jo aika paljon aiemmin ja katselin myös jonku Oléna-nimisen artistin keikan. Vähän tylsä, laulu muistutti kovasti Björkiä, ei muutenkaan ollut mikään ihmeellinen. Mutta Eivør veti salin aivan ääriään myöten täyteen, itse asiassa enemmänkin; porukkaa oli salin ulkopuolellakin kuuntelemassa. Eivør itse käski ihmisiä tulemaan lavan eteen istumaan, sanoi, että jopa lavalla hänen vieressäänkin on tilaa. Yksi outo nainen sitten katseli sen keikan sieltä lavalta, laulajan takaa. Kyllä ei riitä sanat kertomaan fiiliksiä. Aivan mahtava laulaja.

Hengailin aikani vielä Sigvørin kanssa, sanoinkin, että olen kuin koira, kun seuraan sitä joka paikkaan. Pyörin aikani Reykjavikin keskustassa omine nokkineni kun Hafdísia odottelin, kävin ostamassa tekoverta, mutta enempää en viitsinyt halloweeniin panostaa. Juhlat olivat siis Gyðan vanhempien luona jossakin päin Reykjavikiä. Jaksoin kahteen asti siitä huolimatta, että olin herännyt kuudelta aamulla ja olin muutenkin jo valmiiksi älyttömän väsynyt. Singstariakin pääsin laulamaan, hauskaa, pitkästä aikaa. Vain Islannissa olen nähnyt jello shotteja, tosin no, en hirveän paljon ole Suomessa viime aikoina missään juhlissa käynytkään, kun kaikki ovat aina niin kiireisiä (minä mukaan lukien), että juhlat ovat olleet harvassa. Myös lääkeruiskuihin oli laitettu jotakin viinaa, ja niitä Gyða kävi ihmisille ruiskuttamassa suuhun. Hupaisaa. Hengasin suurimmaksi osaksi juhlissa olleiden kolmen färsaarelaisen kanssa ja sain varmaan vähintäänkin hullun maineen, kun yllätin heidät keittiöstä kolmistaan istumasta fääriä puhumasta ja sanoin, että jatkakaa vain, mä tässä kuuntelen, kun toi kieli on niin kivan kuuloinen! :D "Kinasteltiin" myös siitä, miten sana "nei" äännetään - Färsaarilla on yllättävää kyllä murre-eroja, ja koska olen hengannut lähinnä Gøtassa, äännän sanan sikäläisittäin. Myönnettäköön, taidan oikeasti olla melko tärähtänyt, kun Sigvørkin sanoi että "you're even crazier than I thought", kun kerroin pitäväni silloin tällöin fäärin kielen oppikirjaa käsilaukussa. Noin niinkuin matkalukemisena, jos Reykjavikiin menee.

Sunnuntaina olin kuolemanväsynyt, enkä yhtään uskonut, että jaksaisin odottaa neljään asti, ja mietinkin, onko mitään järkeä edes mennä Eivørin lastenkonserttiin. Jaksoin kuin jaksoinkin odottaa lopulta (Mál og menningin kirjakaupan kahvilan kahvi <3), ja hyvä niin, sillä konsertti oli aivan ihana. Siellä kirjailija Helga Arnalds luki pätkän kirjastaan "Skrímslið lítla systir mín" (Pikkusiskoni on hirviö tms.), jonka itse sain Färsaarilla käydessäni fääriksi, ja Eivør ja muutama lapsi esitti biisejä kyseisestä kirjasta, pari muutakin biisiä, mm. Elisabet ja Elinborg, jonka Eivør on kirjoittanut pikkusiskoilleen ja joka saa minut lähes aina vetistelemään, niin ihana ja herttainen tuo kappale on. Vetistelin siellä muutenkin, olin nukkunut huikeat viisi tuntia ja sitä rataa. Mutta siistiä oli!

Tänään olenkin sitten vain peseskellyt tallia, Sólmundur oli eilen siivonnut sieltä kakat pois, ja minun tehtäväkseni jäi harjailla seiniä. Aika hurjaa duunia, edellisessä paikassa pestiin ensin painepesurilla, täällä pelkästään harjalla, vedellä ja saippualla. Vesi oli noin sekunnissa niin paskaista, että olisi tehnyt mieli käydä se vaihtamassa, no, yhden karsinan välein vaihdoin sen. Karsinoita on siis seitsemän, ei onneksi enempää. Ihan kova duuni tuossakin oli. Huomenna tulee aamuyhdeksältä neljä ihmistä ratsaille. Katsotaan, kuinka kauan täällä aamun ensimmäinen retki alkaa yhdeksältä, pian on jo niin pimeää, ettei yhdeksältä vielä paljoa näe. Tänään myös Sólmundur kyseli, kuinka pitkään voin olla täällä. Sanoin, että noin toukokuun puoleenväliin. Suunnitelmissa on siirtyä Färsaarten, Tanskan ja Ruotsin kautta Suomeen. Tämä on toki hyvin alustava suunnitelma. Saan olla täällä niin kauan kuin haluan, maalis-huhtikuussa tulee varmaankin joku ruotsalainen tyttö tähän minun kanssani. Sopiihan se, nyt voin määrätä enemmän, mitä asunnossa tapahtuu, koska olin täällä ensin! ;)

Mikael Blak

Oléna

Ihana Eivør

Juottamista islantilaisittain

Halloween-asuja oli toden teolla suunniteltu ja niihin oli panostettu

Garðabærissa sunnuntaina mietitytti, miksi autot parkkeerataan jalkakäytävälle.

Ihana Eivør jälleen

It all seems wrong when you're not here

Tänään havahduin siihen, etten ole nähnyt yhtäkään ystävääni sitten tänne tuloni, eli neljään viikkoon. Onhan sitä kamalampiakin kohtaloita, eikä yksinäisyys ole vaivannut, mutta nyt kun tuon tajusi, tuli kova tarve nähdä joku ystävä. Onneksi tämä korjaantunee torstaina, jolloin olen alustavasti sopinut aamiaistreffit Sigvørin kanssa Reykjavikiin. Jónheðin eilen viestitteli myös olevansa tänään tulossa Reykjavikiin, toivotaan, että olisi siellä vielä torstainakin (takaisin Färsaarille se ei kyllä ennen perjantaita pääse, kun Atlantic Airways lentää tätä väliä maanantaisin ja perjantaisin). Sigvør on siis uusin färsaarelaistuttavuuteni, jonka luona sain yöpyä viime reissullani Gøtassa. Ihana ihminen. Jónheðin taas on se, joka ensimmäisellä Färsaarten-matkallani ystävällisesti ajelutti ja kävelytti minua Kirkjubøurissa (yksi Färsaarten historiallisimpia, vanhimpia paikkoja). Jónheðin on virallinen tietotoimistoni, kävelevä tietosanakirja, jolta löytyy vastaus kysymykseen kuin kysymykseen. Mukava tyyppi hänkin. Torstaina myös tulevat Hafdís, Gyða ja Helga Rós tänne ratsastamaan. Lauantaina on Eivørin ilmaiskonsertti päivällä Pohjolan talossa, illalla halloween-juhlat Gyðan luona. Kivaa siis on tiedossa tälle viikolle!

Viime viikko oli hiljainen. Maanantaina oli kaksi ryhmää, seuraava turisti ilmestyi vasta perjantaina paikalle. Viikonloppu oli kiireisempi, lauantaina käytiin kuumilla lähteillä kahden ruotsalaisen kanssa, mutta alkaa olla jo liian kylmä, eivät hekään lopulta uskaltautuneet uimaan. Lämpimästä vedestä ylös tuleminen voisi olla vähän turhan vilpoista. Matka ylös vuorelle, jossa tuo Varmá-joki sijaitsee, oli sekin vähän turhan jännittävä. Hevosilla näytti olevan hokkikengät, mutta lumi, jää, tilsat, liukkaus ja ajatuskin siitä, että hevosen jalka lipeää kiperässä kohdassa ja päädymme rotkoon sai meidät taluttamaan hevosia vähän matkaa takaisin päin tullessa. Ja piru vie, kun tuuli niin järkyttävän paljon! Muuten sää ei olisi ollut niinkään kylmä. Olimme lähestulkoon jäässä kun pääsimme takaisin tallille. Sólmundurin vaimo tarjosi taas lämmintä, kermaista ruusukaalikeittoa heidän kotonaan. Ihanaa! Eilen oli myös paljon porukkaa, samoin tänään, mutta onnekseni olen saanut vedettäväkseni suht pieniä ryhmiä. Sólmundur tuppaa tekemään niin, että jakaa ryhmän kahtia, jos on kovin iso porukka. Mukavampaa niin! Huomasin ilokseni ymmärtäväni myös norjaa jonkin verran. Nuori norjalaismies kertoili brittituristeille olleensa Huippuvuorilla ja siellä katselleensa revontulia. Kuulemma parhaiten ne näkee merellä, ja hienointa on, kun koko taivas syttyy revontulista ja ne loistavat vihreinä ja pinkkeinä. Näin kertoili hän. Huippuvuorille siis seuraavaksi?

Olen löytänyt uuden lempihevosen, kun Uusi Punainen on jossain levossa laitumella. Tämä on uusi tamma nimeltään Alsæla (ymmärsinköhän nyt ihan oikein, että tuo tarkoittaa ekstaasia, siis sitä huumetta). Ratsastin sillä kuumille lähteille, no, se ei ollut koskaan ollut siellä ennen, eikä suostunut yhden joen yli menemään, joten talutin sen siitä sitten lopulta yli (onneksi oli kumisaappaat). Tänään se ei myöskään suostunut menemään jokeen sillan ali, joten ei muuta kuin turistit edelle ja minä Alsælan kanssa perästä. Sillä on myös hassu tapa juoda jokaisesta joesta, joka ylitetään. Tammaparka oli jo kuumien lähteiden jälkeen aika poikki, mutta olen silti ratsastanut sillä sekä sunnuntaina että tänään, koska ensinnäkin pidän siitä paljon, siksi toisekseen sen kuntoa täytyy kasvattaa, ja kolmanneksi sen täytyy oppia näihin hommiin jos täällä meinaa olla. Tänään se käyttäytyi jo melko moitteettomasti, mitä nyt teki jonkin kummallisen sivuloikan takaisin päin tullessa. Ovat nämä satulat niin huteria, että hyvä, kun en taas selästä pudonnut, mutta onnistuin sentään pysymään kyydissä tällä kertaa. Tämän päivän toiselle kierrokselle otin tallin isoimman hevosen Háfetin. Se on jo lähes normaalin hevosen kokoinen. Tosi kiva hevonen muuten, muttei pysy paikallaan selkään kiivettäessä. Jotain siellä joessa nyt sitten oli, tai sen pohjalla, kun jo Alsæla siellä kompuroi, Háfeti meinasi vallan uimaan mennä. Onneksi vältyimme siltä sentään, mutta kyllä sydän vähän pomppasi kurkkuun, kun hevonen oli keskellä jokea polvillaan.

Isäntäväki on ollut edelleen oikein mukavaa. Lauantai-iltana Sólmundur soitti ja kysyi, haluanko tulla syömään hänen ja hänen vaimonsa kanssa. No toki haluan! Siellä on aina niin hyvää ruokaa. Lammasta, yleensä, ja niin nytkin. Sain myös oluen, ja Sólmundur halusi skoolata "to good staff". Herttaista! Kuulin myös tänään, että minä voin ratsastaaa millä hevosella tahansa, kun olen niin hyvä ratsastaja. Tuollaiset jutut lämmittää kyllä mieltä, varsinkin, kun ottaa huomioon, miten nuivia edellisessä paikassa oltiin. Sólmundurin vaimo, jonka nimeä en edelleenkään tiedä, antoi minulle myös tyttärensä vaatteita, joita tämä ei enää käytä. Sain yhdet farkut, mustan topin ja muutaman paidan. Hirmu kivaa, sillä minulla ei täällä ole paljoa vaatteita.

Luen mielenkiinnolla myrskyuutisia Britanniasta ja Pohjois-Euroopasta. Täällä on tullut niin monta päivää niin paljon, että hyvä, kun eteenpäin pääsee kulkemaan. Millainenhan mahtaa myrsky täällä sitten olla? Täällä kun ei mikään estä tuulen kulkemista, kun puita ei juurikaan ole. Enemmän kyllä ehkä jännittää, purkautuuko tulivuori Katla sinä aikana, kun minä täällä olen. Eihän se ihan lähellä ole, että ei pitäisi välitöntä vaaraa olla kyllä.

Stjarna on suloinen

Auringonlasku

Turistittomien päivien puhde: satuloiden putsaus. Miksi ihmeessä täällä ei
käytetä satulahuopia? Satulat ovat tosiaan tämän näköisiä, ja niitä
saa hinkata puhtaaksi ihan voimalla.

Ljuflingur ja Zetta

Alsælan selässä kuumille lähteille menossa

Varmá

Reykjadalur

Alsæla ja sen nätti tukka <3

Oddur hassuttelee heinäkasassa

Alsæla. Yllättävää, että tykästyin mustaan tammaan! (Asiaan vihkiytymättömille:
oma hevoseni on myös musta tamma, eikä suinkaan ainoa musta tamma elämässäni,
aikanaan Kilon tallilla ehdoton lempihevoseni oli musta tamma Volta.)