Klip klop klop

Olen pariin otteeseen meinannut kirjoittaa lempihevosestani Alsælasta. Jottei se vallan unohtuisi, kirjoitan siitä nyt.

Alsæla tuli talliin aika pian sen jälkeen kun minä olin aloittanut työt Sólhestarilla. Muistan ensimmäisen kerran, kun ratsastin sitä. Sólmundur sanoi, että tämä on uusi hevonen, se voi olla vähän "angry" kun aloitetaan, mutta muuttuu sitten paremmaksi. Ensimmäinen ratsastuskerta ei tehnyt syvempää vaikutusta. Toinen ratsastuskerta oli hot spring tour kuumille lähteille Reykjadaluriin, ylös vuorille. Se jäi mieleen. Alsæla kieltäytyi pariin otteeseen menemästä veteen, varsinkin, kun vesi oli lämmintä. Jouduin pariin otteeseen pyytämään ruotsalaisturisteja menemään edeltä, kerran jouduin tulemaan alas selästä ja taluttamaan tamman joen yli, onneksi oli kumisaappaat, ja onneksi joki ei siinä kohtaa ollut syvä. Takaisin päin tullessa tamma riekkui ja näki pieniä vihreitä miehiä tai muita mörköjä, joten katsoin parhaaksi taluttaa sitä hetken matkaa. Vuorilla oli myös jo lunta, enkä ollut lainkaan varma, oliko hevosilla edes hokkikenkiä jalassa, joten sekin lisäsi jännitystä.

Muutaman kerran ratsastin Alsælaa yksin. Se teki aina jonkin ihmeellisen stopin, ei suostunut liikkumaan, yritti kääntyä takaisin kotiin päin. Viimeistään tässä kohtaa olin myyty, sehän oli kuin ilmetty oma hevoseni Suttura! Tästä tultiin Sutturan kasvattajan Katjan kanssa siihen lopputulokseen, että Alsæla on Sutturan sivupersoona.

Tein monia retkiä Alsælalla. Kaikki päiväretket tuosta yhdestä kerrasta lähtien tein sillä. Käytin sitä mielelläni myös lyhyemmillä retkillä. Se oli niitä harvoja hevosia tallissa, jotka osasivat seistä paikallaan kun nousi selkään, ja vielä ihan löysällä ohjalla. Sillä oli ihana pehmeä töltti, joka tosin oli joulukuussa Suomessa ollessani muuttunut melko passitahtiseksi.

Suru oli suuri, kun maaliskuussa Färsaarilla käydessäni Alsæla oli siirretty laitumelle. Mietin kuitenkin, että se on hyvä sille, sillä niin se saa levätä ennen kesää. Kunnes muutama viikko sitten Sólmundur käski hakea tamman laitumelta, se menisi takaisin omistajalleen. Minulla ei ollut mitään havaintoa edes, ettei se ollut Sólmundurin omistuksessa! Niin haettiin sitten tamma laitumelta, ja minä vielä ratsastin sen takaisin, sillä arvelin ihan oikein, että se jäisi viimeiseksi kerraksi, kun sillä ratsastin. Joku vielä puhui, että voisin sen ostaa, eikä se kalliskaan olisi ollut, mutten kuitenkaan sitten nähnyt siinä mitään järkeä. Mitä minä islanninhevosella, lännenratsastaja? Ja mitä minä tuomaan 16-vuotiasta islanninhevosta Suomeen? Ei, kyllä sen paikka on täällä. Missä ikinä se sitten onkaan. Minun varatammani, joka uskollisena kantoi minua kaikenlaisilla retkillä, joka ei pariin otteeseen aikonut kiitolaukasta pysähtyä ollenkaan, joka kuunteli murheeni ja huoleni ja iloni tuon vajaan puolen vuoden aikana, kun sen kanssa sain olla tekemisissä. Alsæla, nimensä veroinen tamma - nimi tarkoittaa ekstaasia islanniksi.

Tarkalleen ajateltuna työ alkoi mättää koko ajan enemmän siinä kohtaa, kun tämä kullan arvoinen pieni tamma oli viety laitumelle. Yritin ajatella, että se tosiaan on sille hyvä ja että on meillä muitakin kivoja hevosia, mutta en minä kellään muulla niin mieluusti ratsastanut kuin tällä. Yhtäkkiä olikin ihan se ja sama, millä hevosella retken vetää. Tässä oli luottotamma niin pelkälle kävelyretkelle kuin kaahausretkellekin. Se ei turhia hätiköinyt, vaikka luonnetta siltä kyllä löytyi. Se seisoi paikallaan, odotti, ei hermoillut jos ja kun turistit yrittivät (joskus tahtomattaan) ohi. Olin ja olen edelleen Sólmundurin kanssa eri mieltä hyvän opashevosen ominaisuuksista. Hän on sitä mieltä, että meidän oppaiden täytyy ottaa "riskihevoset". Totta kyllä, koska niitä ei voi antaa turisteille, mutta tuollaisessa paikassa ei pitäisi mitään riskihevosia ollakaan. Oppaan hevosen täytyy myös pystyä pysymään rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa. Ensiarvoisen tärkeää on paikallaan pysyminen selkään noustessa, reitillä kun on paljon portteja, joiden avaamista varten täytyy tulla alas hevosen selästä.

Päiväretkeltä melkein metsästä

Kuumilla lähteillä

Hikinen tamma lentävän päiväretken jälkeen

Juoksutuksessa

Tuoli on jännittävä

Maailman parhaita näkymiä

<3

Kaverikuva

Keep your head held high, ride like the wind

Tänne lähtiessäni sain kuulla monenmoista kommenttia. Ihmettelyä, ihailua, kummastelua. Ei kai siinä mitään järkeä olekaan, että jättää maailman helpoimman resurssiopettajan työn ja lähtee Islantiin hevostelemaan. Ja kun ensimmäinen paikka ei osoittautunut ihan mieluisaksi, niin en lähtenytkään takaisin kotiin. Sekin kummastutti monia.

Kulunut talvi on ollut äärimmäisen rankka kokemus, tajuan sen vasta nyt. Luopuminen niin monesta asiasta, yksinäisyys, pimeys, vastuu ratsastusretkistä ja turisteista, ainainen puhelimen ääressä päivystäminen. Totesin, että olen ajanut pidempää reittiä ruokakauppaan vain, jottei tarvitsisi mennä heti takaisin tilalle. Olen käynyt Selfossin uimahallissa, koska siellä on enemmän ihmisiä kuin Hveragerðissä, jonne olisin päässyt ilmaiseksi. Mutta kulunut talvi on ollut myös älyttömän hieno kokemus. Olen saanut asua ihan yksin luonnon keskellä, katsella revontulia ja tähtitaivasta harva se ilta oman kotini ikkunoista, saanut ratsastaa ihan kaikenlaisilla hevosilla ja tavannut monenlaisia, enimmäkseen kivoja ihmisiä. Olen pudonnut hevosen selästä, turisteja on pudonnut hevosen selästä, onpa pari lähtenyt tallilta suoraan sairaalaan päänsä lyötyään. Ja siitäkin huolimatta tämä on ollut älyttömän mahtava kokemus, enkä päivääkään vaihtaisi pois.

Tila ja ratsastusretket ovat nyt taakse jäänyttä elämää. Viimeisen ratsastusretken vedin läikikkäällä ruunalla, jota olen kutsunut nimellä Bjartur (koska se on erään ihanan fäärinkielisen lastenkirjan päähenkilön nimi, ja tuolla ruunalla ei ole nimeä). Pääsinpä menemään ihan kunnolla laukkaakin viimeisen retken kunniaksi. Pitkään norjassa asuneelta ruotsalaismieheltä kuulin parhaan kohteliaisuuden ikinä: kun puhuin ruotsia, se oli kuin musiikkia hänen korvilleen. Hän pahoitteli, että hänen oma ruotsinsa on muuttunut vähän sekakieleksi, norjaa ja ruotsia sekaisin.

Pari kaveria kävi Suomesta. Oltiin kolme yötä vallan mainiossa Hotel Selfossissa. Oli hauskaa käydä siellä, kun siitä on ajanut niin monta kertaa ohi. Kotiseutumatkailua! Ollaan kierretty vesiputoukset Skógafoss ja Seljalandsfoss, joista jälkimmäisen takaa pääsee kävelemään, mutta siellä oli nyt niin liukasta, etten uskaltanut lähteä. Skógafossin päälle pääsee nousemaan portaita, ja niitä onkin arviolta se viisi miljoonaa. Käytiin Víkissä ihailemassa mustia hiekkarantoja. Kierrettiin Golden Circle (varmaan noin sadas kerta minulle, mutta vielä en ole kyllästynyt). Sää on ollut kammottava. Rakeita on tullut enemmän kuin koko tähänastisen elämäni aikana. Yhtenä hetkenä paistaa aurinko kirkkaalta taivaalta, viisi minuuttia myöhemmin on täysin pilvistä ja sataa lunta, räntää tai rakeita. Olen käyttänyt luvattoman paljon rahaa hyvään ruokaan. Parhaiksi ravintoloiksi osoittautuivat Tryggvaskáli Selfossissa (Selfossin vanhin talo vuodelta 1890) ja Fjöruborðið Stokkseyrissä (Islannin paras hummeriravintola). Kävinpä eilen ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen Lækjabrekkassa, hieno ravintola Reykjavikin keskustassa, siellä oli kohtuuhintainen lounas.

Yllätin itsenikin ja tulin Kex hostelliin kuudentoista hengen sekadormiin yöpymään. Tarkoitus on olla täällä torstaihin asti, kunnes seuraava Suomen-vieras saapuu, joten kalliiksi olisi tullut ottaa mitään yhden hengen huonetta mistään. Tämä lysti maksaa 16 000 ISK viideltä yöltä, satasen pintaan euroissa, mikä on ihan vallan siedettävä hinta. Sitäpaitsi tämä on hauska hostelli. Tänään ajattelin laiskotella koko päivän, koska laiskottaa, ja huomenna kun kauppojen pitäisi jälleen olla auki, voisin vaikka suunnata joko Kringlaniin tai Smáralindiin, ostoskeskuksia molemmat. Nyt kun joutuu käyttämään ihan oikeita vaatteita koko päivän, eikä notku ratsastusvaatteissa lähes koko päivää, huomaan, että voisin tarvita pari ihan tavallista pitkähihaista trikoopaitaa. Muuten en kyllä ajatellut itselleni enää ostaa mitään.

Nyt alkaa olla jo aikamoinen väsymys päällä täällä olemiseen. Olisin oikeastaan jo ihan valmis lähtemään takaisin Suomeen. Mutta en pane pahakseni toukokuista kymmenen päivän visiittiä Färsaarilla, siellä lienee aikaa vain levätä, ennen kuin kesän englannin opinnot alkavat. Kova ikävä on kissoja ja Sutturaa, ja Sutturasta en tiedä, koska sen näen, koska eihän minulla ole aikaa sille nyt kesäkuussa. Toisaalta Santtu ei varmaan olisi pahoillaan, jos saisi tyttöystävänsä takaisin laitumelle seuraksi.

Viimeinen retki oppaana

Viimeinen retki

Rankka reissu, tilanne vaatii piehtarointia

Sjöfn ja Isak Máni

Seljalandsfoss

Jäätä Seljalandsfossilla

Yksittäiset ruohonkorretkin olivat jäässä, oli aika upea näky!

Seljalandsfoss

Skógafoss

Kivettyneet peikot

Tryggvaskálin kattolamput

Tryggvaskálin pöytälamppu

Tryggvaskáli

Tryggvaskáli, Selfossin vanhin talo

Selfoss by night

Kraaterijärvi Kerið, jonne sisäänpääsy on muuttunut maksulliseksi, mutta
lieneekö pääsiäisen takia vai miksi, kun se sattui perjantaina olemaan
ilmainen.

Hullu pyöräilijä raekuuron keskellä

Strokkur

Geysireiltä

Gullfoss

Hulluja lenkkeiljöitä keskellä ei mitään

þingvelliriltä


 

Islannissa suruliputetaan pitkänäperjantaina, koska Jeesus kuoli. Täh?

Elämäni sotkuisimpia mutta herkullisimpia aterioita: hummereita

Joutsen Tjörninissä Reykjavikissä

Single gloves, speed dating - ilmoitus Reykjavikissä

Joku on piirtänyt useammallekin palopostille naaman

Reykjavikin isoin ja minun mielestäni paras uimala

Presidentin huone Lækjabrekkassa, jostain syystä meitä ei ohjattu sinne

Härskin värinen ovi Reykjavikissä

"In my green garden"

Hostellin keittiöstä

Oi kultaisin, tää on kylmä maa

Niin siinä sitten kävi, että kun minulle sanottiin, että minun on työskenneltävä ihan yhtä paljon kuin uuden tytön, että en minä voi olla vapaalla ja toinen töissä, niin sanoin, että sitten minä pakkaan tavarani ja lähden. Alunperinkin oli puhetta, että voin sitten matkustella, kun uusi tyttö tulee, mutta en ymmärrä, miten, jos en saa vapaata. Tänään viimeinen työpäivä täällä. Ihan hyvässä hengessä saatiin puhuttua, mutta ihmeellisiä syytöksiä tuli kyllä. Sólmundur sanoi, että olen ymmärtänyt tämän työn väärin, että täällä mennään turistien ehdoilla, ja töitä on silloin, kun turisteja on. Kyllähän minä hyvänen aika sen ymmärrän! Mutta en ymmärrä, miksen olisi voinut säilyttää tavaroitani täällä, pitää tätä jonkinlaisena tukikohtana, käydä välissä täällä nukkumassa, muutaman retken vetämässä ennen kuin poistun lopullisesti. Mutta ehkä parempi näin.

Täällä minut on laitettu toinen toistaan mielenkiintoisempien hevosten selkään. Tämä on vain korostunut uuden tytön tultua. Hän on murtanut niskansa pari vuotta sitten hevosen selästä pudottuaan, eikä tahdo ottaa riskejä. Ymmärränhän minä sen. Itse olen ollut vähän liian kiltti mitä tulee näihin hevosiin, olen ratsastanut ihan millä tahansa, mikä alle laitetaan. (Tosin myös oppaana on välillä ihan pakko ratsastaa sillä villeimmällä hevosella, jos ei vaihtoehtoja ole.) Toissapäivänä oltiin taas hevosia laitumelta metsästämässä ison tien toisella puolella. Sinne suuntaan saatiin trailerilla kyyti, takaisin piti ratsastaa, koska traileri oli täynnä hevosia. Otin uuden laiskanpulskean hevosen, jolla tein viime viikolla päiväretken. Sitä sai ihan tosissaan potkia eteenpäin. Nyt se oli hermostunut, pureskeli kuolaimia taukoamatta, tuntui siltä kuin se lähtisi alta, kun nousi selkään (köyristi selkää, veti pääin alas, ei onneksi pukittanut kuitenkaan). Jouduimme ratsastamaan tuon päätien yli. Minä jouduin tulemaan hetkeä aiemmin alas selästä porttia avaamaan, joten talutin sitten tien yli. Ja kun nousin takaisin selkään, hevonen päätti lähteä. En ollut toista jalustinta saanut edes jalkaan, enkä todellakaan saanut hevosta pysäytettyä. Ihme kyllä pysyin selässä. Tällekin Sólmundur vain nauroi. Kammotus, jos se hevonen olisi tehnyt turistiryhmän kanssa tuon! En halua edes ajatella.

Lähden täältä siis oikein hyvillä mielin. Vaikka tämä talopahanen on ollut kotini viimeiset puoli vuotta, ja vaikka Sólmundur ja Sjöfn ovat kaikesta huolimatta olleet myös tosi ihania ja mahtavia ja työstäkin tykkään edelleen kun kaikki menee hyvin, niin kyllä nyt vaan on mitta tullut ihan täyteen. Homma menee koko ajan kaoottisemmaksi, vaikka olisin kuvitellut, että kesää kohti sen on pakko muuttua järjestelmällisemmäksi, kun ihmisiä tulee enemmän. Kahden työntekijän kanssa huomaa entistä enemmän, että Sólmundur ei ole mikään esimiestyyppi. Jos vain toinen meistä menee vetämään retkeä, se sanoo, että vain toinen teistä, mutta ei sano, kumpi. Se ei osaa antaa minkäänlaisia käskyjä. Se haluaa olla kiltti ja kiva ja kaikille ystävällinen ja reilu. En edes halua tietää, millaiseksi homma menee kesällä viiden tytön kanssa! Ja tähän taloon ei todella mahdu viittä asumaan. Kahdelle aika sopiva.

Nyt siis tiedossa vielä parikymmentä päivää matkustelua Islannissa! Ihanaa! Kuulemma täällä tilalla selviävät ilman minua. No pakkohan se on. Pääsiäisviikonloppuna on tulossa ilmeisesti erityisen paljon turisteja. Se ei ole minun ongelmani enää. Tänään yritän vain valita itselleni kilttejä hevosia, että pysyisin hengissä viimeisen työpäivän.

Kvíka (syksyn Uusi punainen) nauttii rapsutuksista

Kodin takana oleva vuori ja aurinko

Tie kotitilalle

Sunnuntai-iltana tallissa kääntyi monta uteliasta päätä katsomaan, kun
kävelin ohi puolenyön jälkeen.

Sunnuntai-illan kuutamo

Pääsiäismuna islantilaisittain (söin jo)

Kvíkan selässä tein eilen käyntilenkin,
oli kiinnostavaa, tämä tamma ei halua kävellä,
ja vielä vähemmän seistä paikallaan

Onko se yksisarvinen vai onko se Skjóna..?

Lammasten koti etuoikealla, vasemmalla kahvittelutila

16.4.: lunta