Har búgva álvar og trøllini

Alkaa olla haasteellista tämä laulujen sanojen keksiminen otsikoihin. Mutta sehän on vain hauskaa. Vähän ajateltavaa minulle.

Olen täällä Martan ja Addin luona lepäämässä ja hemmoteltavana. Hassua, tuntuu vähän siltä, että olisi koti, jokin paikka, mihin mennä. Tällaista ei olekaan ihan vähään aikaan ollut! Sain pyykit pestyä, ja Marta pesi myös ihanan Färsaari-villapaitani, jota ei ollutkaan pesty sitten toukokuun, kun sen sain.

Eilen kierreltiin kääntämässä lampaita. Neljä lammasta oli saanut itsensä selälleen, enkä tosiaan tiennyt, että ne eivät itse pääse siitä ylös. Joten niitä sitten käytiin kääntämässä. Yksi oli tosi huonossa jamassa, se piti tuoda autolla sisälle toipumaan. Kyllä se tänään näytti jo paljon paremmalta, söi heinää ja kaikkea. Ollaan myös silitelty kissanpentuja eilen ja tänään. Eilen kävin myös lillumassa kuumassa altaassa, tähtitaivasta katsellen. Ei paha. Ruokaa täällä on yllin kyllin, kakkua ja muuta hyvää myös, ja jos tänne jäisin, varmaan pian painaisin 700kg. Vähintään. Huomenna suuntaan jälleen kohti uusia seikkailuja. Mukavasti kului viisi tuntia tänne päin tullessa, miksei huomennakin kuluisi takaisinpäin mennessä, kun vielä on valoisaakin.

Tänään olen lähinnä löhönnyt eri puolilla taloa ja kesämökissä. Kuunnellut Färsaarilta lahjaksi saamaani lastenkirjaa, jonka muuten lukee Eivør. Ihana kirja. Ja kuunnellut uutta lempilevyäni, sitä Nøkur Fá Fet Avtratia. Siinä on färsaarelaisen runoilijan tekstit, voi kun olisi kiva saada nekin käsiinsä, no, ehkä joskus jostain. Nyt olen istunut jo vaikka kuinka pitkään maailman mukavimmassa nojatuolissa etäisesti kissaa muistuttava lämpöpatteri sylissä. Se kiipesi siihen ja nukahti. Hafdísin 15-vuotias pikkusisko Ásta (tarkoittaa muuten suomeksi rakasta) katsoo typeriä piirrettyjä telkkarista.

Islantilainen metsä. Tälle nauroin pääsiäisenä. Nyt olen jo niin tottunut
puuttomuuteen, että Färsaarilta palatessa tuntui, että Islannissa on suorastaan
valtavan paljon puita.

Lammas toivottavasti paranemaan päin

"When the water is clear and still like a mirror"

Etualalla oleva ruskea talo on kesämökki, jota Marta ja Addi vuokraavat.
Takana oleva sinikattoinen talo on navetta ja sen vieressä on talo, jossa Marta ja Addi asuvat.
Tämäkin välimatka on Islannissa luonnollisesti ajettava autolla.

Landið tað er Føroyar

Tasan kolme viikkoa sitten perjantaina kuulin, että färsaarelaisella ystävälläni on vatsassa kasvain. Ennuste on hyvä, mutta puolen vuoden sytostaattihoidot tiedossa. Maanantaina ostin lentoliput Färsaarille. Tuli selittämättömän vahva tunne, että sinne täytyy päästä. Tilanne oli mikä oli, lisäksi talo, jossa viimeksi vierailin, on täynnä – kaksi teini-ikäistä tytärtä poikaystävineen ja vielä veljentytär. Minulle järjestettiin kuitenkin yöpaikka sellaisen henkilön luota, jonka olin tavannut kerran ohimennen viime toukokuussa. Sattuipa vielä niin sopivasti, että tuo henkilö tuli samalla lennolla kanssani täältä Islannista. Lentokentältä pääsimme näppärästi Airport Shuttle -kyydillä Gøtaan, jossa vietin perjantai-iltapäivästä maanantai-iltaan.

Mitenkähän nyt tämän kaiken tiivistäisin. Niin paljon ajatuksia, niin paljon tunteita, laidasta laitaan. Ihanaa oli nähdä tämä syöpään sairastunut ystäväni. Vaikka hän kuinka vakuutteli kaiken olevan hyvin, eihän se mikään helppo tilanne ole. Teini-ikäiset tyttäret 16 ja 18 vuotta, isä kuollut pari vuotta sitten, nyt äiti vakavasti sairas. Onhan se kova paikka. Väärinkäsityksiltäkään emme välttyneet, mutta no, näitä nyt sattuu. Jälleen kerran ihmisten lämpimyys, välittömyys ja vieraanvaraisuus oli vertaansa vailla. Taksikyytini lentokentältä maksettiin, minut ruokittiin, tuorepuristetut mehut aamupalalla, käytiinpä autolla Färsaarten pohjoisimmalla saarellakin. Minulle jopa tarjottiin ruoka ravintolassa Tórshavnissa. Olin kaksilla lasten syntymäpäiväkutsuilla. Absurdia, outoa, kiinnostavaa!

Oli ihanaa nähdä ystävääni ennen kuin hänen sytostaattihoitonsa eilen alkoivat. Joskin hän oli kovin ihmeissään, että tulin, ei kuulemma ollut ajatellut, että tulisin uudelleen Färsaarille. Oli myös ihanaa nähdä hänen teini-ikäisiä tyttäriään, joista aivan erityisesti tuo vanhempi on aivan ihana. Säntäsi suorastaan ovelle halaamaan, kun kävin maanantaina vielä ohimennen sanomassa heihei. Oli myös ihanaa saada jälleen uusi färsaarelainen ystävä, tuo, jonka luona olin yötä. Mielettömän ihana ihminen sekin!

Syðrugøta on mainio paikka. Noin viidensadan asukkaan kylä, jossa ei todella ole yhtään mitään, ei edes ruokakauppaa. Kylä, kuten koko Färsaaret, tuntuu olevan jossain ihan toisessa maailmassa. Kaiken maallisen kiireen toisella puolen. Vanha mies ulkoiluttamassa mäyräkoiraansa meren rannalla. Ihmisiä ei juuri missään. Kaikki vastaantulijat tervehtivät. (Toki noin pienessä paikassa jokainen tietää, etten ole paikallinen.) Tuossa viidensadan asukkaan kylässä kuitenkin järjestetään joka kesä G!-festivaali, jonne tulee noin 1500 vierasta. Siinä saa todella olla koko kylä mukana tuota tapahtumaa järjestämässä. Se on seuraava haaveeni, haluan nähdä tuon tapahtuman.

Maanantai-iltana siirryin bussilla Tórshavniin. Yövyin hostellissa, yhden hengen huoneessa (jossa kyllä oli kolme sänkyä). Perjantai-iltana pääsin näsäviisastelemaan Du gamla du friaa laulaneille ruotsalaislle. He toki kohteliiaasti pyysivät anteeksi, jos ovat häirinneet, sitä eivät suomalaiset humalaiset ehkä olisi tehneet. Hiljenivät samantien, vaikka ei toki ollut tarkoitukseni klo 21 valittaa, halusin todella vain nauttia ainutlaatuisesta hetkestä, jolloin ruotsalaiset känniääliöitsevät ja suomalaiset ovat selvinpäin.

Tórshavn on noin 20 000 asukkaan kaupunki, varmasti maailman pienimpiä pääkaupunkeja, ellei pienin. Merta ja vuoria ympärillä, kuten kaikkialla Färsaarilla. Onnpa siellä yksi pieni ostoskeskuskin, SMS, ja koko liuta muita kauppoja. Suosikkini oli ehkä H.N. Jacobsenin kirjakauppa, jossa oli kaikkea kivaa. Muun muassa ne fäärin kielen oppikirjat, joista olen haaveillut pitkään. Nyt ne ovat minun! Eikä pidä unohtaa Tutlin (färsaarelainen levy-yhtiö) levykauppaa, josta päädyin ostamaan koko liudan erilaista färsaarelaista musiikkia. Jostain syystä musiikki on todella iso juttu Färsaarilla, ja siellä on todella paljon kaikenlaisia bändejä ja artisteja. Nyt juuri koneella soi ostamani Nøkur fá fet avtrat. Ei mitään havaintoa, mitä se tarkoittaa, mutta tykkään! Levykaupan erinomaisesta palvelusta kertonee jotain se, että tämä kyseinen levy on julkaistu vain LP:nä, jossa on cd mukana, mutta heillä sattui olemaan ylimääräisiä cd:itä, joten myivät sellaisen minulle yksinään 70DKK:lla. CD:t olivat jossain satasen paremmalla puolella muuten.

Suosikkipaikkani Tórshavnissa oli ruohokattoisten talojen vanhakaupunki Tinganes, jossa majaansa pitää myös maan hallitus, landsstýri. Näin myös pääministerin toimiston. Tosin kuulemani mukaan Färsaarten poliitikot ovat kouluttamattomia ja tietämättömiä (no, kuulin kyllä käytettävän adjektiivia “stupid”) ja kiinnostuneita vain oman kotikylänsä asioista, ei koko maan asioista. Mene ja tiedä. Ihan Tinganesin kupeessa on tuomiokirkko, jonka kellot soittavat joka päivä klo 15 virren Harra Guð títt dýra navn og æra. Kuulin myös eilen illalla niiden soittavan jonkun toisen virren klo 18.

Muuten aikani Tórshavnissa kului ympäriinsä vaellellen, satamassa kierrellen, laivoja ja veneitä katsellen. Olin kokonaan unohtanut, että olin pienenä kovin kiinnostunut veneistä! Niitä katselin nyt paljon. Laivat toivat kaupunkiin turisteja, jotka illan tullen hävisivät katukuvasta. Kaupat aukesivat kymmenen aikaan, menivät viideltä kiinni. Kaupunki tuntui nukkuvan, kellään ei tuntunut olevan kiire minnekään. Iso bonus ovat Tórshavnin viisi ilmaista bussilinjaa, niillä voi kierrellä kaupunkia ristiin rastiin.

En missään toisessa pääkaupungissa ole nähnyt lampaita ostoskeskuksen takana. Tai istunut vesiputouksen reunalla, hyppelehtinyt joessa olevien kivien päällä, kaikessa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Färsaaria kutsutaan nimellä “the land of maybe”, ja sitä ne todella ovat. Aloin tottua kiireettömyyten, hiljaisuuteen, pienuuteen, rauhallisuuteen. Yksi iskulause kuuluukin “Faroe Islands, maybe the last paradise on planet earth”. Tähän voin yhtyä. Pidän Islannista todella paljon, mutta suomalaiseen vaatimattomuuteen tottuneena... islantilaisten ylpeys on ehkä välillä vähän liikaa. Ja Islanti on valtava maa, pinta-alaltaan, Färsaariin verrattuna. Färsaarilla luonto on ihan oven takana. Kaikkialle pääsee kävellen. Jopa minä päräjsin Tórshavnissa surkeaakin surkeamman suuntavaistoni kanssa.

Tunnen olevani etuoikeutettu, kun olen päässyt tällaista näkemään ja kokemaan. Lento kerrankin aurinkoisen Islannin yllä eilen ei ollut myöskään paha, lumihuippuiset vuoret ja jäätiköt, kaunista. Nyt olen Hafdísin äidin luona täällä Pohjois-Islannissa, ja kas, kun täälläkin paistaa aurinko. Voisinpa sen kunniaksi lähteä ulkona käymään. Maanantaina suuntaan takaisin etelään, tiistaina alkaa uudet työt sellaisessa turistihevospaikassa. Siitä lisää myöhemmin.

Gøtasta. Tästä on varmaan miljardi kuvaa, mutta maisema muuttuu
koko ajan. Aurinko, pilvet, kaikki vaikuttaa.

Ehkä maailman kaunein ranta. Tällä rannalla järjestetään joka kesä
G!-festivaali.

Viðoy, pohjoisin Färsaarten 18 saaresta

Oli pakko nousta klo 6.30, kun ulkona oli tämän näköistä.

Tinganes

Istuttakaa puu!

Färsaarten lippu eli Merkið fääriksi

Tässä meinasi tulla tippa linssiin. Oli pakko valita lentokentälle menevä
bussi, vaikka kovasti olisi tehnyt mieli mennä tuohon Klaksvíkin bussiin,
joka pysähtyy myös Gøtassa.

Islantia ilmasta. Mýrdalsjökull.

Where I lay my head is home

Päivä alkoi taas islanninkielisellä papatuksella siitä, mitä tänään tehdään ja tapahtuu. Ainakin näin uskoisin. Pikkuhiljaa selvisi, että lähdemme jatkamaan eilen kesken jäänyttä lampaiden pyydystystä. Sain ohjeen jäädä odottamaan isoäidin ja toisen mummelin kanssa. Isäntä, vanha pappa ja Jóna lähtivät ratsastaen lampaiden perään. Menin autoon, koska ulkona oli kylmä. Hetken päästä minut tultiin pyytämään toiseen autoon. Siellä sitten istuin takapenkillä kuunnellen islanninkielistä höpötystä siitä mitään ymmärtämättä. Autolla kierreltiin pitkin peltoja, mummeli ratissa. Isoäiti jäi jossain kohtaa kyydistä pois. Hetken päästä myös minulle sanottiin jotain, mihin osasin todeta vain "ég skil ekki", en ymmärrä. No sitten mummeli sanoi niin että ymmärsinkin jotain: ulos autosta ja juokse lampaiden perässä. Selvä! Jossain kohtaa sain isoäidiltä kysyttyä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuulemma lampaat ajetaan portin läpi, tien yli ja toisen portin läpi. Selvä. Siinä aikani seisoskelin ja tuota touhua katsoin, lampaat lähestyivät, lähtivät väärään suuntaan, yritin lähteä juoksemaan niitä estämään, minulle huudettiin vihaisesti "nei, nei". Jäin sitten niille sijolleni seisomaan. Taas sain moitteita, että minun olisi pitänyt liikkua nopeammin, mutta seisoin vain, "people are counting on you". Aha. Nauroin, että "don't worry, I won't be working here after today". Mutta kuulemma tämä on mulle hyödyksi seuraavassakin työpaikassa. Aha.

No. Sitten oli lampaat lopulta saatu aitaukseen, juotiin kahvit ja syötiin mummelin tekemiä eväitä, ja sitten alettiin pyydystää lampaita. Se oli hauskaa puuhaa! Piti metsästää pieniä ja paksusarvisia, no, kaikki ne näytti aika lailla samalta mun mielestä, mutta numerolaput korvassa auttoivat. Toki sain taas moitteita, etten ole tarpeeksi nopea - se tuntuu olevan näiden ihmisten lempiaihe. Parikin kertaa Jóna käski minun ottaa lampaan "quick, quick", mutta en kylläkään älynnyt, mihin meillä oli kiire, koska sitten vain seisoskeltiin ja odoteltiin. No muttta, nyt tiedän siis, että lammas siirretään niin, että sitä otetaan sarvista kiinni ja se otetaan jalkojen väliin. Mutta kyllä ne silti vastaan harasivat, hyppivät, loikkivat, pomppivat, joka suuntaan. Laskin vasemmassa jalassa 16 mustelmaa, eikä siinä ehkä ollut kaikki! Hauskaa se kyllä oli.

Lammakset juoksemassa portin läpi ja tien yli. Autojen ei auta kuin odottaa!

Tämä reappana hyytyi kesken matkan, otti ja heitti veivinsä.

Illemmalla sain taas seuraavanlaisia ohjeita. "I'm gonna put the shovel in the tractor. We have to move all the dry shit, 'cause I'm gonna need it, I'm gonna take it to another farm next week". Ihmettelin, miksi lapio laitetaan traktoriin, ja mitä kuivaa kakkaa me siirretään, mutta pikkuhiljaa selvisi, että traktoriin siis laitettiin kauha ja siihen kasattiin niitä kuivia lampaankakkalevyjä, joita olen pilkkonut ja nostanut kuivumaan vanhassa tallissa tovin. Tämä ohjeiden antaminen on oikeasti ollut tätä luokkaa, siis parhaimmillaan. Pahimmillaan ohjeita ei ole annettu.

Ei paskemmat maisemat, vaikkeivät kuvat niille oikeutta teekään.

Talo

Nuo vuorennyppylät, jotka tuolla näkyvät, ovat Vestmannasaaret.
Niin lähellä, ja silti niin kaukana. Olen jo pitkään halunnut käydä siellä,
mutta tältä tilalta ei missään käydä, ei ajatella muuta kuin hevosia.

Jälleen yksi auringonlasku

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Todella, huomisesta alkaen olen koditon. Suuntaan Hafdísin luokse, olen siellä kolme yötä. Suunnitelmissa on käydä Reykjavíkissä sijaitsevassa Suomi PRKL! Design -liikkeessä ostamassa muumimukeja tms. kivaa viemistä Färsaarille ja tavata ystäväni Berglind, johon tutustuin Tanskassa viikinkifestareilla ja käydä hänen kanssaan uimassa. Uimaan en ole ehtinytkään täällä, joten se on enemmän kuin mieluisaa puuhaa! Islannissahan uiminen siis tarkoittaa ulkosalla kuumassa vedessä lillumista. Ja perjantaina Färsaarille! <3 Sen jälkeen kaikki onkin vähän auki. Mutta mitä sitä elämäänsä niin pitkälle suunnittelemaan!

I'd rather ride around with you

Eilien alkoi hyvin hitaasti. Lattian lakaistuani ja hevoset tarhasta toiseen siirrettyäni en tehnytkään oikeastaan yhtään mitään. Keittelin siinä kahvit tallin kahvimasiinalla ja lorvailin. Luin Färsaari-matkaopasta, notkuin. Jossain vaiheessa isäntä tuli sanomaan: "There will be a big ride tonight on the women's side. Would you like to go into it?" Vastasin, että tokihan, vaikka en oikeastaan ymmärtänyt, mistä on kyse. Siis menenkö minä ratsastamaan vai onko joku ratsastustapahtuma tulossa vai mitä ihmettä? Päivän mittaan sitten selvisi pikkuhiljaa, että isäntäväki on itse lähdössä Reykjavikiin (tänä aamuna huomasin jääkaapin ovessa hääkutsun, eli olivat ilmeisesti häissä), lapset jäävät kotiin, isoäiti tulee myös tänne (se asuu tuossa seuraavassa talossa muutaman sadan metrin päässä), ja me kaikki menemme jonnekin autolla, missä hevoset jo odottavat, isäntä ne sinne kai oli kuskannut. Kyseessä oli naisten ratsastus, jollainen järjestetään aina silloin tällöin. Myös miehet järjestävät miesten ratsastuksia.

Kaikki alkoi tietysti sillä, että osallistujille tarjoiltiin snapsit. Jotain liköörintapaista litkua, ei sentään Brenniviniä, onneksi. Lapsille oli limsaa snapsilaseista. Ratsastimme yhteensä pari tuntia parilla pysähdyksellä, aivan mielettömissä maisemissa. Ihan meren rantaan asti ei menty, mutta niin lähelle kuitenkin, että hiekka oli rantahiekkaa, joka täällä päin Islantia on mustaa. Tästä vielä vähän itään päin on Vík-niminen paikka, joka on erityisen kuuluisa mustista hiekkarannoistaan. Kuvia räpsin minkä vesisateelta viitsin, Treiði on mahtava hevonen, kun sen selässä voi vain matkustaa, ei tarvitse miettiä sen kummempia. Se on ihan konkari, vissiin jo lähemmäs 20-vuotias. Ihana hevonen! Niin, siellä sitten tölttäsimme, ja molemmilla pysähdyksillä tietysti tarjottiin lisää niitä snapseja. Joku siis ajoi autolla koko letkan perässä sen alkoholin ja lasien kanssa :D Niin islantilaista, hauskaa!

Ratsastus päättyi tähän meidän tallillemme, ja täällä sitten oli juhlat. Talliin oli kannettu pöytiä ja tuoleja, ja miehet siellä valmistivat ruokaa. Lihaa oli kahta sorttia: possua, ja jotain, mistä sanoivat sen olevan "foal" - ihmettelen kyllä, jos erityisesti varsan lihaa syötäisiin, mutta samapa tuo, hyvää oli joka tapauksessa. Ja viiniä ja olutta. Ja ihmisillä oli tosi paljon taskumatteja, onko se sitten jotenkin islantilaista? Hauskaa kyllä, en ole ennen ollut naisten ratsastuksessa (tahdon tällaisen tavan Suomeen!!!), enkä bileissä tallissa. Siellä ne hevosetkin olivat sitten juhlinnassa mukana, kun poikkeuksellisesti olivat yön sisällä. Ihan vain sen takia, että tallissa olisi lämpimämpi ihmisten juhlia. Aika kylmä siellä oli siltikin. Itse en jaksanut kymmentä pidempään, varsinkin, kun kaikki puhuivat luonnollisesti islantia, ja alkoi siinä sitten väsyttääkin, joten painelin suihkuun ja yhdeltätoista nukkumaan. Ihanaa! Yöllä kävin puoli kahden aikaan vessassa, ja tallissa paloi edelleen valot, ja Jóna oli katsomassa telkkaria, joten ihan pitkään ne pirskeet sitten jatkuivatkin! Jóna oli muuten tälläytynyt, aika suloista, 18-vuotias meikkaa tallissa järjestettäviä juhlia varten. Niin, aamulla nukuin sitten puoli kymmeneen, enpä muista näin pitkiä unia nukkuneeni kuin Suomessa viimeksi.

Tämä päivä alkoi taas tuttuun tapaan kommunikoinnin puutteella. En tiedä, miksi olisi ollut mahdotonta sanoa minulle aamupalan yhteydessä, että seuraavaksi lähdette sitten talliin laittamaan olkia karsinoihin. Se nyt kuitenkin oli mahdotonta, ja Jónan jo mentyä talliin ja aloitettua hommat minulle tultiin kertomaan, että se on muuten tallissa laittamassa olkia karsinoihin. Joten menin sitten jeesaamaan, joskaan kukaan ei suoraan kyllä edes sanonut, että pitäisi. Sain taas fiksuja komentoja 18-vuotiaalta, kuten että olkia ei voi jättää valtavaksi kasaksi karsinan ovelle. Mä kun luulin.... No, ylihuomenna siirryn tavaroineni Hafdísin luokse pariksi päiväksi, perjantaina nokka kohti Färsaaria. Olen vapaa kuin taivaan lintu, aika mainio fiilis sekin toisaalta!

Treiði lähtöasemissa. Snapsia tarjoiltiin jo ennen lähtöä.

Ensimmäisessä pysähdyspaikassa oli tällainen vessa, jossa oli kaksi pönttöä
vierekkäin samassa tilassa. Näppärää?

Meri oli noiden kukkulantapaisten takana

Mustaa rannan hiekkaa

Se, mitä auringonlaskusta oli pilvisenä iltana nähtävissä

Bileet tallissa, ihmiset eivät vielä ole saapuneet paikalle

Tänään on ikkunasää: kaunis ilma, kun katsoo ikkunasta ulos, mutta
ulkona aivan järkyttävä tuuli.

Lívið lær

Totesin, että en minä näin helpolla periksi anna, ja loppupäivä olikin sitten ihan jees. Kuuntelin sitä yhtä ei-ahdasmielistä färsaarelaista samalla kun lapion lampaan kakkaa. Olen huonomminkin päiväni viettänyt! Niin ja toista färsaarelaista, Jensinaa, jonka cd:n Sædis lähetti joskus talvella. Fääri on niin veikeä kieli, että tulin jo pelkästään siitä hyvälle tuulelle.

Rinkka on kaivettu taas esiin, tiistaina suuntaan pääkaupunkiin, perjantaina Färsaarille. Kolme päivää kestää miten päin vaan. Oikeastaan tykkään tästä "kodittomuudesta". Mikä lie mielenhäiriö.

Tämän pivän työmaa. Huomatkaa etualalla katosta roikkuva sorsan raato.

Hevonen, jota olen saanut useampana päivänä juoksuttaa.
Nimeä en tiedä, siihen viitataan vain nimellä "the fat horse". Sitä se on. Suloinen kyllä.

Minulla oli tunne, että minua seurataan...

Hvar enn tú festir búgv, ber altíð títt føðiland í minni

Alkaa käydä haasteelliseksi, kun joka otsikkoon on keksittävä pätkä jostain laulusta! Mutta näin olen päättänyt :D

Täällä alkaa käydä tila ahtaaksi. Meinasin jo, että menen Reykjavikiin hotelliin muutamaksi yöksi, sillä vasta tiistaina voin mennä Hafdísin luokse (no siinä saattaisi kyllä yhdellä jos toisellakin mennä hermo, jos sen yksiöön kovin moneksi yöksi tavaroineni parkkeeraisin). Ei mitään ihmeellistä, samaa vanhaa, mutta tänään esimerkiksi klo kolmeentoista mennessä minua ei juuri ollut puhuteltu muiden aloitteesta. Kun kerroin, että Eldhestar ei ole ilmoitellut itsestään (se turistihevospaikka, josta jo kyseltiin, milloin voin aloittaa työt), vastaus oli "But they had some problems with your tattoos". Okei, en tiedä, tietääkö isäntä jotain, mitä minä en tiedä, mutta tällaista ei minulle ainakaan ole ilmoitettu. Se on vain yksi teoria. Minusta on kiinnostavaa, jos voin tatuoituna voin tehdä OPETTAJAN töitä Suomessa, mutta en vetää turisteille suunnattuja ratsastusretkiä. No, edelleen en tiedä, onko tuo se syy - olisipa kiinnostavaa tietää.

Edelleenkään en juuri ole päässyt hevosten kanssa tekemisiin, eikä sillä oikeastaan ole mitään väliä enää, kun kuitenkin olen lähdössä. En vain ihan täysin ymmärrä, miksi, ja miten nämä voivat tietää, etten pärjää, kun en oikeastaan ole yrittänytkään. Koko lähtökohtani hevosten käsittelylle on kuitenkin hyvin erilainen kuin näillä. Ehkä se sitten ahdistaa näitä, mene ja tiedä.

Islantilaisissa yleensä ihmetyttää se, miten tästä kansasta on tullut niin ylpeää. Niin hyvässä kuin pahassa. Erityisesti Färsaaret ja färsaarelaiset tuntuvat olevan jonkinlainen ylemmyyskompleksin paikka islantilaisille. Tähän mennessä olen kuullut, että kaikki färsaarelaiset ovat ahdasmielisiä, Eivøria lukuunottamatta, sillä Eivør on "the daughter of Iceland" ja "international". Tämä tuli puheeksi, kun ihmettelin kyseisen laulajan julkaisujen olevan levykaupoissa islantilaisen musiikin kohdalla. Niin ihania kun lähes kaikki tapaamani islantilaiset ovat olleet, kyllä färsaarelaiset jotenkin kuitenkin ovat olleet monella tapaa lähempänä sydäntä - kai se on se perisuomalainen "vaatimattomuus kaunistaa", mikä tuolla taustalla kummittelee. Viikon päästä olenkin jo tähän aikaan Färsaarilla! Sitä odotellessa yritän jaksaa täällä ja laitan loppuun pari kuvaa.

Ai niin, se otsikko liittyy tekstiin oikeastaan siten, että ensinnäkin Hafdís oli sitä mieltä, että minun olisi mentävä takaisin Suomeen justnytheti hoitamaan kaikki keskeneräiset asiat loppuun, että on ihan ok luovuttaa. Ja että hain totta tosiaan Suomesta yhtä työpaikkaa, mutta olisinko valmis takaisin Suomeen tulemaan tässä kohtaa, se onkin ihan toinen asia.

Minä ja Skyr, reunited

Pakollinen taivaskuva

Sateenkaaria täällä on näemmä koko ajan.

Sateenkaaren päässä ei ole kultaa, vaan hevosia.

The answer my friend is blowing in the wind

Eilen ratsastettiin ennen lounasta paljon hevosia, mutta lounaan jälkeen alkoi sade ja aivan hirveä tuuli. Tuulta jatkui tähän päivään asti, välillä sateen kera, välillä ilman. Tuuli on jotain ihan käsittämätöntä täällä. Eikä siitä oikein saa kuvia, kun ei ole ruohoa korkeampaa kasvillisuutta. Yritin ottaa videonpätkän. Tiedä saako siitä mitään selvää.

Tämä aamu lorvailtiin. Talliin mentiin vasta yhdeksän jälkeen, kun yleensä mennään viimeistään puoli yhdeksän. Puolille päivin mennessä en ollut tehnyt muuta kuin lakaissut tallin lattian ja juonut kupillisen kahvia (satulahuoneessa on kiva kahvikone). Islantilainen työntekijä oli ratsastanut oman hevosensa. Lounas kesti tänään pari tuntia. Lorvailtiin, lojuttiin, katsottiin telkkaria. Lounaan jälkeen sitten hissuksiin raahauduttiin talliin. Yhtäkkiä olikin kamala kiire satuloida toinen niistä vanhemmista hevosista, joilla aina ratsastan. Sitten taas kolmen hevosen yhdistelmää ratsastamaan. Paitsi että sitä hevosta, joka piti laittaa keskelle, ei saatu kiinni karsinasta. Mitä tekee islantilainen? Ottaa raipan ja jahtaa sen avulla hevosen ulos karsinasta, se on helpompi saada käytävällä kiinni, kun on enemmän tilaa. Lattia on vastikään maalattu ja ilmeisen liukas, niinpä hevonen lensi kyljelleen kun se tuli ulos karsinasta. Tämähän on omiaan auttamaan jo valmiiksi säpsyä ja hermostunutta hevosta.

Combo saatiin kasaan. Mutta minä en sitä vain osannut ratsastaa. Hermoheikko valkoinen hevonen puski koko ajan ratsastamani hevosen eteen, jouduttiin koko ajan kääntämään pienelle ympyrälle. Nyt, kuudennella kerralla, kun tällaista yhdistelmää ratsastin, sain ensimmäisen kerran ohjeita, neuvoja ja jopa näytettiin, miten asia tehdään. No, lopulta se 18-vee työntekijä joutui kuitenkin ratsastamaan yhdistelmän itse, koska minä en yksinkertaisesti saanut valkoista hevosta ruotuun. En tiedä, miten se olisi pitänyt tehdä. 18-vee oli todella nyreissään pitkään. Sanoin, että minä en ole koskaan nähnyt tällaista tehtävän ennen, hän on nähnyt koko pienen ikänsä. Hän sanoi, että on hän nähnyt täällä tilalla paljon uusia juttuja, mutta ei hänellä silti kestä viittä viikkoa oppia niitä. Hyvin lähellä oli, etten sanonut, että no, ei mullakaan kestänyt kahdeksaatoista vuotta oppia, että englannin adjektiivien vertailumuodot eivät ole "more better" ja "expensiver". Tyttö on vasta 18, eihän se tiedä mistään mitään. En kyllä muista itse olleeni tuon ikäisenä noin varma itsestäni, mutta kai se on hyvä asia, että on varma itsestään.

Paljon heräsi taas ajatuksia, no on herännyt koko täällä oloni aikana. Opettaminen. Se ei todellakaan ole helppo taiteen laji! Olen epäonnistunut täällä monessa asiassa. Mutta mielestäni olen onnistunut myös aika monessa. Tänään ratsastin toisen samanlaisen kolmen hevosen combon ja sitten kahden hevosen yhdistelmän kaksi kertaa. Kaikki nämä menivät aivan moitteettomasti. Tuo valkoinen hevonen on ainoa, jonka kohdalla olen joutunut sanomaan, että ei, en pysty, en osaa. Voi, jos tämä homma olisi aloitettu ihan toisella tavalla! Voi, jos olisi heti alkuun sanottu, että hei, tämä tehdään näin ja tämä tehdään näin. Neuvottu, opetettu! En ymmärrä, miten nuoremmat ulkomaalaiset työntekijät ovat pärjänneet. No, aika moni ei ole, sillä kun muistiani kaivelin, sieltä löytyi heti alkuun perheen kanssa käymämme keskustelu: täällä on ollut monenmoisia työntekijöitä, mutta vain harva niistä on jäänyt. Kun tämä työ on niin rankkaa, ja säätkin ovat mitä ovat. Voisiko syy ehkä kuitenkin olla jossain muuallakin kuin säässä ja työn rankkuudessa?

Kaikesta huolimatta olen onnellinen. Tällainen ei saa minua lannistumaan, ei saa minua uskomaan, että olisin huono, ettenkö voisi pärjätä jopa tässä työssä, jos saisin tehdä asiat omalla tavallani.

Somewhere over the rainbow

Somewhere over the rainbow
Way up high,
There's a land that I heard of
Once in a lullaby.

Somewhere over the rainbow
Skies are blue,
And the dreams that you dare to dream
Really do come true.

Someday I'll wish upon a star
And wake up where the clouds are far
Behind me.
Where troubles melt like lemon drops
Away above the chimney tops
That's where you'll find me.

Somewhere over the rainbow
Bluebirds fly.
Birds fly over the rainbow.
Why then, oh why can't I?

If happy little bluebirds fly
Beyond the rainbow
Why, oh why can't I?

Með þér er ég bara ég

Ihanan Hafdísin ihana äiti Marta oli minua vastassa bussiasemalla Reykjavikissä perjantaina. Käytiin lounasta syömässä, ja siinä sitten kuulumisia kysellessäni selvisi, että hän on menossa lauantaina naimisiin. Eikä kovinkaan moni asiasta tiennyt! Kierreltiin kauppoja, etsiskeltiin vaatteita. Juuri mitään löytämättä. Marta oli tilannut itselleen puvun, mutta se ei ikinä tullut perille. Hafdís sanoi, ettei juuri tilaa Islantiin ulkomailta mitään, kun on niin paljon tarinoita, kun tavarat eivät tule perille.

Lauantaina kokoonnuttiin Hafdísin isoisän luokse muka juhlimaan Addin synttäreitä (se on se, jonka maatilalla olin pääsiäisenä käymässä). Siitä sitten lähdettiin käymään hautausmaalla, Martan äidin haudalla, ja päädyttiin kirkkoon. Siinä pikkuhiljaa ihmisille sitten alkoi selvitä, että Marta ja Addi ovat menossa naimisiin. Sattui vielä olemaan onnen päivä (7 9 13), aika monikin oli menossa samana päivänä naimisiin. Siinä, missä Suomessa koputetaan puuta, Islannissa sanotaan sjö, níu, þrettán ja koputetaan puuta. Siksi. Hassua kansaa. Illalla hääjuhlat Martan ja Addin vuokra-asunnossa Reykjavikissä, siellä siis on jonkinlainen maatilallisten asunto, jota voi vuokrata. Lammaspaisti oli vaikka kuinka monta tuntia uunissa, mutta uunissa oli jotain vikaa, se ei ollut tarpeeksi lämmin, ja liha oli raakaa. Siinä sitten hirveässä myrskyssä autoiltiin Hafdísin kanssa hakemaan kanaa ja pizzaa. Hyvää oli sekin, viiniä riitti, kaikki puhuivat islantia, välillä ymmärsin, mistä oli puhe, välillä en. Välillä en edes jaksanut yrittää. Pappi puhui yllättäen todella hyvää saksaa, ja olipa hauska päästä sitäkin pitkästä aikaa kunnolla puhumaan!

Viikonloppuna minut adoptoitiin Hafdísin perheeseen. Marta sanoi siis, että on nyt adoptoinut minut. Mikäs sen mukavampaa. Hafdís oli naittamassa minua veljelleen. Siggi, se veli siis, kysyi sitten jossain kohtaa, että koska me oikein Hafdísin kanssa mennään naimisiin. Nauroin, että eikö se olisi vähän outoa, jos kuulun perheeseen, sittenhän se olisi minun siskoni, ja että eikö meidän pitänyt Siggin kanssa mennä naimisiin. Ásta pikkusisko tähän, että ei se mitään haittaa, sehän on ihan laillista, kun ei olla verisukulaisia, ja toisaalta voin mennä sekä Siggin että Hafdísin kanssa naimisiin. Itse asiassa Ásta oli sitä mieltä, että koska minulla on kymmenen sormea, voin mennä kymmenen eri ihmisen kanssa naimisiin. Tämä on aika jännittävä maa!

Sunnuntaina pääsin Hafdísin turistibussiin retkelle luolaan. Siistiä! Tosin niistä parista kohdasta, joista oikeasti piti ryömiä läpi, en hirveästi tykännyt. Hauska kohta oli se, kun Hafdís pyysi kaikkia laittamaan taskulamput pois päältä ja olemaan ihan hiljaa hetken. Oli ihan pimeää, ja vain luolan katosta tippuvan veden ääni kuului. Kuulimme myös kummitustarinan, johon liittyi avioliiton ulkopuolinen lapsi joskus kauan sitten, ja tarinan opetus oli, että käytä kondomia. Kuka kertoo turisteille tällaisia tarinoita?! Aivan loistavaa!

Uudesta työpaikasta ei edelleenkään ole varmuutta. Saan kuulemma aina mennä Martan luokse, ja siellä voidaan kelailla seuraavaa siirtoa. Ostin nyt kuitenkin lentoliput Färsaarille, kun se tässä niin lähelläkin on, ja käväisen siellä viikon visiitillä 20.-27.9. Siihen mennessä varmasti korjaan luuni ja maallisen omaisuuteni täältä ja siirrän ne, no, jonnekin. Ellei tapahdu jotain todella ihmeellistä.

Reykjavikistä

Mosfellsbærista

Í Lagafellskirkju

Lagafellskirkja

Lagafellskirkja

Tässä mainostetaan ilmeisesti jonkinlaista joukkoliikennepäivää Reykjavikissä.
Kiinnostavaa, sillä ensimmäinen bussi Garðabærista Reykjavikiin meni sunnuntaina klo 12.
Ei ihme, että islantilaiset ajavat aina autolla kaikkialle.

Ei ollut hyvää tämä! Pitäydyn Skyr með banasplittissä ja Skyr með karamellussa.

Hvolsvöllurin ja Reykjavikin välillä kulkee bussit 51 ja 52 (tuollaiset bussilinjat muuten
kulki aikanaan myös Haagan suunnalla). Mielestäni kerran menin bussiin 51, mutta
se muuttui jossain kohtaa bussiksi numero 52? Ota näistä sitten selvää. Ja nyt muuten mennessä joku maksoi
matkansa osittain euroissa ja osittain Islannin kruunuissa. Ei se oo niin justiinsa, mikä valuutta.

Treiðin selässä tänään

Ihana, suloinen, rasittava, hölmö, Hringur!

Sjóður. Ja Hringur. Välillä tuntuu, että Hringureita
on täällä useampia, kun se on aina kaikkialla.