þetta reddast: Missä maat on mainiommat, vetreämmät veet

Säälin sitä ihmistä, joka joutuu kanssani tänne asumaan - sellaisesta nimittäin on ollut puhetta. Että maalis-hutikuulla joku tulisi. Katsotaan. Mutta minä olen tänään täällä luukuttanut ja laulanut tähän mennessä Porilaisten marssia ja maakuntalauluja. Onpa hauskaa! Myönnettäköön, olen hiukan outo.

Koulussa näitä kaikkia aikanaan laulettiin. Tosin maakuntalauluista vain osaa, miksi? Tähän voisi SYK:n entinen musiikinopettaja Anneli Paunu varmaankin vastata. Emme esimerkiksi koskaan laulaneet Kymenlaakson laulua. Miksi? Uusmaalaisten laulu oli ehdoton suosikkini lapsena. Ja isosiskoni ehdoton inhokki. Enkö tietenkin laulanut sitä sitten ihan koko ajan? Kyllä minä sitten olin mukava pikkusisko! Ei käy kateeksi!

Porilaisten marssiakin koulussa laulettiin. Miksi? En tiedä. Sanat liimattiin ihan vihkoonkin. Mutta on tästä hupia riittänyt, erityisesti, kun joulurauhan julistuksen päätteeksi orkesteri aina pamauttaa ilmoille Porilaisten marssin. Siis mikä rauha?! Meidän perheessämme oli vanhempien elossa/terveenä ollessa perinne, että aina tietyt sukulaiset kutsuttiin joulupuurolle ja joulurauhan julistusta katsomaan telkkarista. Tätä perinnettä sisareni on yrittänyt pitää yllä, hauska perinne se on. Jos tänä vuonna saataisiin vihdoin kaikille Porilaisten marssin sanat käteen, niin voitaisiin laulaa! Se on ollut monena jouluna mielessä. Kun sanoista ei paljon muuta ulkoa muista kuin että "poijaaat kansan urhokkaan".

Täällä on ollut hiljaista. Marraskuu on kuulemma todella hiljainen. Nyt tuntuu, että alan tulla mökkihöperöksi, en nimittäin ole ties kuinka moneen päivään poistunut tilalta. Sunnutaina oli aivan kamala sää, pelättiinpä jopa, että tuo vuoren yli Reykjavikiin menevä tie suljetaan. Siksi oli kiire saada päivän ainoa asiakas, saksalainen Katharina, joka opiskelee Reykjavikissä ja oli toista kertaa täällä, takaisin pääkaupunkiin. Eilen ei tapahtunut mitään, tänäänkään ei pitänyt, kunnes yhtäkkiä kerrottiin, että yhdeltä tulee seitsemän hengen porukka. No, niin tulikin, ja millainen porukka! Vain yksi oli ratsastanut aiemmin. Yksi ei puhunut englantia lainkaan, ja eikö sen hevonen sitten tietysti lähtenyt ihan omille teilleen hortoilemaan, autotielle. Onneksi tuo ei ole vilkkaasti liikennöity tie, mutten oikein tiennyt, miten saada hevonen ja mies takaisin. Neuvoja ei voi antaa, kun ei ole yhteistä kieltä. En voi kääntyä takaisinkaan, sillä jos niin teen, kaikki muutkin hevoset kääntyvät ja menevät suorinta tietä takaisin kotiin. No, onneksi pomoni vaimo tuli atuolla hätiin, ajeli vähän matkaa meidän vieressä ja lopulta sanoi, ettei tästä mitään tule ja otti minun ratsastamani hevosen kaulassa olleet varaohjat (sellaiset on aina oltava mukana) ja antoi tuon hevosen minulle talutukseen. Osa porukasta tahtoi mennä kovempaa, ja se on helposti järjestettävissä tuolla meidän reitillä, mutta nämä hitaat, eli siis vain käyntiä haluavat, oli vaikea saada kasattua. Tuo yksi kielitaidoton setä lähti ihan omille teilleen haahuilemaan, se piti käydä pyydystämässä, sitten yksi täti vielä aina kirkui, kun hevonen teki jotain (esim. yritti syödä). Yritä siinä sit. No, päästiin kaikki ehjinä perille, veinpä vielä nuo seitsemän ihimistä Hveragerdiin minibussilla. Ei se mitään, että ajokorttini ei luultavasti moiseen kuljetukseen riitä, onneksi minulla ei tietenkään edes ollut koko ajokorttia mukana! Tämä on Islanti, ei se ole niin justiinsa.

Josko huomenna se vapaapäivä. Tai sitten ei. Katsotaan.