Eikö kukaan voi meitä pelastaa?

Aina en ymmärrä ihmisiä. Kuten eilen. Tänne pärähti neljä amerikkalaisnaista ratsastusretkelle. Olivat lähempänä kuuttakymppiä, yhdellä oli ”bad ankle”, eikä se päässyt sitten millään omin avuin hevosen selkään. Se täti sai laiskan Stjarnan ratsastettavakseen. Stjarna todella on laiska, olen saanut hoputtamalla sitä hoputtaa silloin harvoin, kun olen sillä ratsastanut. Yksi tädeistä ilmoitti olevansa kokenut ratsastaja, halusi hyvän hevosen, joten annoin hänelle Alsælan ratsastettavaksi. Aitauksessa kaikki näytti olevan ihan ok, joten ei muuta kuin matkaan. Yritin siinä viritellä tölttiä, mutta kaikki eivät pysyneet mukana, joten odoteltiin sitten vähän takana tulevia. Lopulta luulin saaneeni kaikki tölttäämään, mutta yhtäkkiä taakse katsoessani huomasin, että yksi naisista on maassa ja Stjarna laukkaa täyttä päätä kotiin päin. No, nainen oli onneksi ok, mutta nyt hevosia oli yksi liian vähän. Täti ei myöskään päässyt minun hevoseni selkään. Soitin Sólmundurille, joka tuli hakemaan pudonneen tädin, sanoi tulevansa meitä toista kautta vastaan. No, yksi muista tädeistä sitten oli ihan kauhusta kankeana eikä enää halunnut mennä kovempaa. Kunnes jossain kohtaa sanoi, että voidaan me sittenkin mennä ihan vähän kovempaa. Tölttiä mentiin, sikäli mikäli liukkaudelta ja kivikolta pystyttiin, ja pudonnut tätikin tuli vastaan Sólmundurin kanssa. Yksi tädeistä halusi mennä Sólmundurin mukana takaisin tallille, muiden kanssa jatkettiin koko lenkki. Kaikki meni oikein hyvin, kunnes tuolla kotiin vievällä tiellä hevoset sekosivat. Ei siinä auttanut Sólmundurin ohjeet, että ratsasta sinä edellä, kun tädeiltä hevoset lähtivät lapasesta. Kaksi laukkasi/tölttäsi autotietä pitkin (!), se kokenut täti laukkasi edelläni Alsælan selässä. Huusin, että vetääkä molemmista ohjista, pysäyttäkää hevoset. Lopulta joku sai hevosensa pysäytettyä, minä pääsin kiipeämään omani selästä alas ja sain jeesattua Zettalle kuolaimet takaisin suuhun – näillä kun ei ole kiinteitä turparemmejä, ja suitsissa on vain otsapanta, ei leukahihnaa ollenkaan, niin täti oli sitten vissiin kiskonut vain toisesta ohjasta. No ei ihme, että hevonen ei pysähtynyt. Loppumatka mentiin käynnissä. Tosin Dröfn yritti vielä kotipihassakin ottaa ylimääräisen spurtin. En hiffaa, miksi Sólmundur haluaa laittaa kokemattomia aloittelijoita Dröfnin selkään, koska minun mielestäni se ei ihan aloittelijoiden hevonen ole. Ei vaikeimmasta päästä, muttei helpoinkaan. Enkä todellakaan älyä, miksi se Alsælalla ratsastanut täti sanoi ratsastaneensa ja haluavansa todella hyvän hevosen, kun näin selkeästi ei ollut. No, tädit olivat lopulta iloisia ja tyytyväisiä ja naureskelivat koko jutulle, sainpa pari tuhatta kruunua tippiäkin.


Tämä sai kuitenkin pohtimaan tämän homman järkevyyttä ja turvallisuutta. Taas kerran. Islanti on kyllä todella sinne päin -maa, mutta onko mitään järkeä lähteä tekemään kahden tunnin maastolenkkiä ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan ennen ole istuneet hevosen selässä? Onko mitään järkeä yrittääkään mennä mitään muuta kuin käyntiä? Suuri osa tuosta meidän lenkistä on kyllä aidattua aluetta ja sen verran kivikkoista, ettei hevoset ihan sentään siellä lähde säntäilemään, kun eivät ne sentään tyhmiä eläimiä ole. Sólmundur erikseen ohjeisti minua tässä vastikään, kun tulin tänne takaisin, että menet sitten sen koko lenkin aina turistien kanssa, et tule samaa tietä takaisin. Olen nimittäin ottanut tavaksi kysyä turisteilta, haluavatko he ratsastaa tuota ykköstien vartta, vai haluavatko tulla samaa (aidattua) reittiä takaisin. Joku kun valitti TripAdvisorissa tuosta autojen vieressä ratsastamisesta. Hankalaa on myös, että jotkut aloittelijat ovat hyviä, joidenkin kanssa pystyy laukkailemaan jopa, vaikkeivät olisi ennen hevosen selässä käyneetkään. Jotkut taas hädin tuskin kestävät kyydissä käynnissä. Ja kun turistit testaavat hevosia vain hetken aitauksessa, jossa ne yleensä lähinnä seisovat paikallaan. Ja kun on yksin, niin ei todella näe, eikä pysty ihan joka välissä katsomaan, mitä siellä takana tapahtuu. No, koskaan ennen eivät ole hevoset tuolla tavalla seonneet, eikä noita turisteja kovin usein putoa (olisiko tämä ollut neljäs kerta sinä aikana, kun olen täällä ollut, ja aika monta vaellusta olen sinä aikana vetänyt). Mutta mietteliääksi vetää.


Eilen piti samoihin aikoihin noiden jenkkien kanssa tulla myös neljä islantilaista. He olivat peruneet tulonsa, tai oikeammin siirtäneet tälle päivälle. No, olin hevosia laittamassa valmiiksi, kun Sólmundur soitti, että he olivat (taas) peruneet. Ihme meininkiä!



Pääsin sitten uimaan, mikä oli kyllä kiva. Uin kilometrin verran ja liotin sen jälkeen itseäni vielä porealtaassa. Tuossa Hveragerdissä olevassa HNLFÍ (mikälie heilsustofnun onkaan) -uimahallissa on se hyvä puoli, että siellä on paitsi 50 metrin ulkoallas (näissä isoissa altaissa vesi on ”vain” 30-asteista), myös ihan poreallas, tai sellainen allas, missä on poreet yhdessä kohtaa, yhdessä kohtaa on sellaisia hierontajuttuja, ja yksi osio altaasta on ihan tavallista lämmintä vettä ilman poreita. Lisäksi on tietysti ihan tavallinen lämmin allas, jonne pääsee jo sisältä, ja altaan sisällä pääsee ulos, niin, ettei tarvitse ulkona jäätyä. Nämä kaksi ovat jotain 37-38-asteisia. Sitten on se 40-42-asteinen allas, johon en uskalla edes varvastani laittaa, kun se palaa. Tuolla siis likosin tunnin verran. En uskalla ottaa enää riskiä ja käydä suihkussa täällä kotosalla, koska perjantaina, kun sen tein, nettiyhteys lakkasi toimimasta. Puhelimella se toimii, kummallista. Sain mokkulan, joka toimii hyvin epäsäännöllisesti ja hitaasti, mutta sen avulla saa esim. blogikirjoituksensa nettiin.

Makuuhuoneen ikkunasta

Sædis on ehkä maailman ihanin. Syöpähoidoistaan huolimatta se oli
kyhännyt pienen paketin, jossa oli kivoja, vihreitä juttuja, mm. tämä perhonen,
joka pääsi sänkyni vieressä olevaan lamppuun niinikään Sædisilta saamani enkelin seuraksi.

Perus parin tunnin lenkin varrelta

Lukka & Zetta