þetta reddast: Immer vorwärts, Schritt um Schritt

Olen saanut kiitosta siitä, että olen helppo työntekijä. Teen työni ja häviän. En vaadi paljoa. Vapaapäiviä olen saanut silloin tällöin, nyt kevätpuolella kokonaisen viikon Akureyrin-matkaa varten, ja viime viikonloppuna piipahdin Färsaarilla. (Oli aivan ihana reissu, ja mikä parasta, Sædis on nyt parantunut syövästään.)

Käväisin eilen Reykjavikissä. Koko päivää en suinkaan saanut vapaaksi, mutta sen verran joustettiin, että Sólmundur itse veti päivän viimeisen maaston, minä vedin kaksi ensimmäistä. Aamulla olin laittanut hevosia kuntoon ennen kuin vein Minervan ja Kaisan Hveragerðiin - he olivat vuokranneet Reykjavikistä auton muutamaksi päiväksi, ja tarvitsivat kyydin bussipysäkille. Kun tulin takaisin, turistit olivat jo selässä, mutta minun hevoseni oli vaihdettu. Minut laitettiin uuden, VIISIVUOTIAAN ruunan selkään. Reppana sai jo slaagin, kun tartuin satulaan mennäkseni selkään, uuden, kun Sólmundur päästi ohjista irti, ja seuraavan, kun Sólmundur ojensi minulle raippaa - jostain syystä hän haluaa, että pidän aina raippaa kädessä, vaikka itse en mieluusti sitä tekisi. Ratsastajina oli onneksi kaksi saksalaista, jotka ovat ratsastaneet paljon, ja joilla on omia islanninhevosia. He olivat ymmärtäväisiä, ratsastipa toinen heistä ensin, koska viisivuotiaani sai muutamankin sätkyn menomatkalla. Se mm. hyppäsi ojan yli ja meni asfalttitielle riekkumaan. Takaisin tultiin sitten sen yhden turistin perässä. En uskaltanut tehdä normaalia lenkkiä, vaan ratsastettiin metsään ja käännyttiin takaisin, koska eihän noin kokemattoman hevosen kanssa VOI mennä mistään joesta sillan ali ja autotien viertä. Mitä, jos olisin pudonnut sen selästä jokeen? Mitä, jos se olisi tehnyt sivuloikan isolle autotielle? Yritin takaisin tullessa selittää, että ei näin nuorta hevosta voi täällä pitää, mutta se jäi yritykseksi. Sólmundur sanoi, että ehkä se oppii, jos sitä käytetään enemmän. Viisivuotias islanninhevonen on TODELLA nuori, ei edes täyteen mittaansa kasvanut vielä, eikä sillä todellakaan tehdä mitään parin tunnin vaelluksia, saati sitten viiden-kuuden tunnin päiväretkiä.

Pummin kahdelta turistilta kyydin Reykjavikiin eilen. Tänään asioita miettiessäni tulin siihen lopputulokseen, että minun joustavuuteni ja kiltteyteni rajat on saavutettu juuri NYT. Olen joustanut ja joustanut, olen tehnyt kaiken, mitä pitää ja enemmänkin, ilman vapaapäiviä, ollut aina puhelinsoiton päässä, istunut yksin kotona kun ei ole muuta tekemistä, jos ei ole ollut autoa käytössä. Minulla ei ole ollut juuri mitään sosiaalista elämää, tai mitään muutakaan elämää täällä. Mutta nyt alkaa riittää. Minulle EI enää soiteta, että 25 ihmistä on tulossa ratsastamaan NYT, ja sitten viiden minuutin päästä, että hei, eivät ne tulekaan. (Näin kävi tässä muutama päivä sitten. Meillä ei edes ole 25 hevosta tallissa.) Jos joku haluaa elää elämäänsä tällä tavalla, se ei ole minulta pois, mutta minä en kykene tähän enää. Jos tanskalainen Melina ei olisi tulossa jo vajaan kahden viikon päästä, olisi kova kiusaus ottaa ja häipyä. No, vajaa kaksi kuukautta tätä jäljellä enää, kyllä sen jaksaa, ja tosiaan se Melina tulee jo ihan pian. Ehdoton plussa on kuitenkin kivat ihmiset, joita täällä käy ratsastamassa. Vaikka olisi kuinka käärmeissään tuolle yhdelle hullulle islantilaiselle, niin turistien kanssa sitä jotenkin sulaa, täällä käy poikkeuksellisen kivoja ihmisiä ratsastamassa.

Nyt jatkan laiskan sunnuntain viettämistä ja toivon, että jonain aamuna vielä saisin nukkua niin pitkään kuin huvittaa. Nyt on lähes joka aamu ollut retkiä vedettävänä klo yhdeksästä alkaen. Ja ensi lauantaina tasan aion mennä tapaamaan muita täällä asuvia suomalaisia Reykjavikiin. Sanoi Sólmundur siihen mitä tahansa.