þetta reddast: I'm just a girl, guess I'm some kind of freak

Suomessa on keskusteltu paljon ratsastajien painorajoista. Joku on kokenut tämän syrjintänäkin. Suomessa islanninhevostalleilla taitaa olla 80-90 kg painoraja. Täällä moiselle on naureskeltu, sillä Islannissa ratsastus on ennen kaikkea aikusten miesten laji. Aikuinen mies painaa helposti yli 90 kg olematta silti lihava. Mutta joku raja pitäisi tässä touhussa olla. Eilen selkään kammettiin arviolta vähintään 150-kiloinen kiinalaisnainen. Apuna oli tuoli ja Sólmundur, eikä nainen silti meinannut päästä hevosen selkään. Naisia oli kaksin kappalein, toinen osasi englantiakin, hän kertoi heidän olevan serkuksia. Toinen naisista oli todella pienikokoinen ja hoikka ja otti isommasta serkustaan kuvia ja nauroi katketakseen. Ihmettelin, että onpa siinä mukava serkku. Kuulemma hän halusi ottaa kuvia koko suvulle, että kaikki voisivat nauraa, sillä he ovat kehottaneet lihavaa serkkua laihduttamaan, mutta tämä ei halua. Öö, selvä?

No, ratsastus sujui melkoisen toivottoman oloisesti, naiset kirkuvat ja nauroivat, kun hevoset yrittivät vaeltaa omille teilleen, syömään, minne ikinä. Jossain kohtaa oli tultava alas selästä ja otettava varaohjilla toinen hevosista käteen ja toista kuolainrenkaasta kiinni ja yksinkertaisesti talutettava hevoset sellaiseen kohtaan, että uskaltaa taas yrittää oman hevosensa selkään nousemista. Sitten homma sujuikin taas melko siedettävästi. Sólmundur soitti jossain kohtaa, että hän voi tulla hakemaan isomman naisen autolla tuolta tien varresta. Näin onneksi tapahtuikin, ja onneksi kumpikaan ei halunnut jatkaa ratsastusta, sillä, kuten sanoin, he olivat melkoisen toivottomia ratsastajia. Kovin olivat tyytyväisiä ja ottivat paljon kuvia. Vähän säälitti Sindri-reppana, maailman kiltein ja kultaisin hevonen, jonka selässä tuo superiso nainen oli. Ratsastin sitten takaisin Njálalla, toisessa kädessä Sindri ja toisessa Ljúflingur. Ja sepä hauskaa oli! Jos joku olisi vuosi sitten sanonut, että tölttäilen tosta noin vaan menemään kolmen hevosen kera, olisin nauranut enkä taatusti olisi uskonut. Mutta ekaan paikkaan verrattuna, no, eihän tässä ollut mitään ongelmaa, nämä olivat kaikki aikuisia hevosia, jotka tiesivät kyllä, mitä tehdä.

Maanantaina ilmaantuivat odottamani ensimmäiset kusipäiset asiakkaat. Irlannista olivat. Sää oli aivan kammottava: aivan hirveä tuuli, vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Naureskelin naisille, kuten aina olen ihmisille sanonut, jos on kamala sää: "I'm sorry about the weather, I didn't order this". Sitten lähdettiin liikkeelle. Toinen osoittautui aloittelijaksi, toinen oli kokenut ratsastaja. Eikö tiellä sitten tullut taas vastaan vapaana laukkaava hevoslauma. Tällä kertaa päätin ottaa tilanteen ajoissa haltuun, hyppäsin pikapikaa alas hevoseni selästä, mutta silläpä aikaa nuo molemmat ratsastajat olivat kääntyneet takaisin kotiin. Luulin jotenkin, että tarkoituksella, mutta ei. Kun lopulta saivat hevosensa pysäytettyä, seurasi hirvittävä ryöppy moitteita, kuinka olen vastuuton ja halusin vain pelastaa oman nahkani. Että juoksevaa hevosta ei saa kiinni perässä juosten. Minun olisi pitänyt olla sen aloittelijan edessä koko ajan. Totta, mutta miten voin olla hänen edessään, jos hän on minun takana, mutta päättääkin kääntyä takaisin kotiin päin? Naiset haukkuivat ja sättivät minua ja ykskantaan kieltäytyivät ratsastamasta minun kanssani. Soitin Sólmundurin paikalle, ja hän mitään sanomatta sitten veti retken omine nokkineen. Ei puolustanut minua, ei sanonut, että olen hyvä, ei sanonut turisteille, etten tehnyt mitään väärää. Eikä suostunut keskustelemaan asiasta jälkikäteen. Naiset olivat kuulemma sanoneet, että valitin säästä. Mitä ihmettä? "People are different" oli ainoa kommentti, jonka sain herra esimieheltäni tilanteeseen.

Tanskalainen Melina saapui siis kuin tilauksesta, eilen, odotettu tässä onkin. Olen lokakuusta asti pyörittänyt tätä hommaa enempi tai vähempi yksin. Tänä aamuna sitten menimme talliin, jonne Sjöfn marrsi piakkoin myös. Otimme neljä hevosta ulos karsinoista, mutta ei ollut mitään havaintoa, millaisia ratsastajia on tulossa. Meillä oli kaksi parempaa hevosta ja kaksi aloitteijahevosta. Sjöfn tuli valittamaan, että emme voi ottaa tuota ja tuota hevosta, koska ne eivät ole hyvässä kunnossa, koska ne on vasta haettu laitumelta. Että meidän pitää vaihtaa, emme voi käyttää noita kahta hevosta. Kun turistit tulivat, selvisi, etteivät he olleet ratsastaneet koskaan aiemmin. Vaihdoin siitä sitten vielä yhden hevosen. Sain Sjöfniltä moitteita, en ole ihan varma, mitä, sillä tapansa mukaan hän antoi palautteen melko lailla islanniksi. Ilmeisesti minun olisi pitänyt satuloida Melinalle ja itselleni hevoset valmiiksi. Mutta kun ei ollut mitään havaintoa, ovatko turistit hyviä vai huonoja ratsastajia?! Se olisi ensimmäinen asia, jonka kysyn, kun retki varataan. Sain myös moitteita, etten kuulemma siivoa kahvittelutilaa joka päivä. Ilmoitin kyllä siivoavani sen joka päivä. Vastaus oli "neee-hei". Selvä. Taisin ärähtää, että olen tehnyt tätä työtä lokakuusta asti yksin, enköhän osaa tämän tehdä, mutta eihän se Sjöfn ymmärtänyt.

Päivän paras oli, kun EILEN saapunut Melina meinattiin laittaa YKSIN tekemään tunnin lenkki kahden turistin kanssa. Näin paniikin tytön silmistä, yritin selittää, mistä mennään, koska me emme olleet tätä reittiä edes ratsastaneet. Vihdoin Sjöfn myöntyi, että ehkä minä kuitenkin teen lenkin yksin ja Melina jää laittamaan hevosia kuntoon - meille oli tulossa kahdeksan hengen ryhmä parin tunnin päästä. Otin maailman laiskimman Skjóna-tamman mukaan. Se on ollut pitkään laitumella, en ole nähnyt sitä muutamaan kuukauteen. Kovaa ei menty, vähäsen tölttiä, ei pitkiä pätkiä, mutta Skjóna oli ihan läkähdyksissä jo aika lyhyen ajan jälkeen. Kuvia otettaessa se meinasi mennä piehtaroimaan. Ison tien vartta ratsastaessa se vain yhtäkkiä kävi makuulle, ratsastaja putosi selästä, onneksi pehmeälle ruohikolle. Laitoin turistin Stjarnan selkään, jolla itse ratsastin, ja talutin Skjónaa vähän matkaa. Kiipesin lopulta itse sen selkään loppumatkaksi, ja se meni ihan siedettävästi, vaikka tamma oli ihan lähkähdyksissä. Olin ihan varma, että se saa sydänkohtauksen ja heittää veivinsä. Ei onneksi tehnyt niin. (Tästä saamme taas hyvän opin siitä, että oppaalla on OLTAVA helppo hevonen, tämä olisi ollut katastrofi viisivuotiaan kanssa. Onneksi se ei enää ole tallissa, ihan sama, mitä sille tapahtui, mutta eipähän ole enää minun ongelmani.)

Kävimme Melinan kanssa Selfossissa ruokakaupassa ja tulimme sen jälkeen vielä siivoamaan kahvittelutilaa. Sjöfn ilmoitti mairea hymy kasvoillaan, että on tulossa lisää ihmisiä. Samaan hengenvetoon kuitenkin kertoi, että Sólmundur vetää retken. HUH! Aloitimme työt kahdeksalta, lopetimme viideltä. Olisi mennyt lähemmäksi kahdeksaa, jos olisimme joutuneet viimeisenkin retken vetämään. Melina on ollut tosi mukava ja oppii ihan varmasti tämän homman nopeasti, pärjää varmasti aika pian jo yksinkin, ja itse voin ehkä jo jättää pikkuhiljaa hyvästit Sólhestarille. Olen ollut täällä ihan vähän liian kauan yksin, ja nyt todella alkaa riittää. Moitteita, kehuja ei koskaan. Sanoi Sólmundur pari viikkoa sitten turisteille, että "Leena go with you, she's the best guide in the world".