Vaikka joskus vaeltaa mä voisin kauas merienkin taa

Uskoin, että työmäärä helpottaisi ja minun olisi helpompi saada vapaapäiviä nyt, kun uusi tyttö on täällä. No, kuinkas sitten kävikään. Keskiviikoksi sain vapaata, että pääsin käymään Vestmannasaarilla. Päivä yllättäen osoittautuikin hyvin kiireiseksi, olipa Sjöfn valitellut vielä, että kylläpä on huono juttu, että minä olen juuri nyt vapaalla. Uusi tyttöparka oli joutunut tekemään kokonaiset neljä retkeä päivän aikana, ja sen jälkeen hänet oli suoraan ohjattu Sólmundurin ja Sjöfnin luokse ruokapöytään, koska oli niin rankka päivä. Näyttävät ruokkivan lapsiparan joka ikinen kerta, kun minä lähden jonnekin.

Muistan ensimmäisen kiireisen päiväni täällä. Tein päiväretken kuumille lähteille ja sen lisäksi vielä kaksi lyhyempää retkeä. Tein töitä kymmenisen tuntia, ratsastin kahdeksisen tuntia. Olin kohtalaisen poikki sen jälkeen. Sain kiitokseksi halauksen ja kommentin "you are good staff". Ensimmäinen vapaapäiväni oli yli kaksi viikkoa sen jälkeen, kun aloitin täällä. Uusi tyttö on nyt saanut, jos ei ihan vapaita päiviä, jo kaksi vapaata aamua tällä viikolla, kävipä se tuossa Hvolsvöllurissäkin tilalla, jolla ennen oli töissä. Itse taidan vain haaveilla siitä, että saisin nukkua pitkään. No, enhän minä nuku pitkään, mutta että saisi vain olla.

Uusi tyttö on osoittautunut kyllä mukavaksi, mutta haasteellista on asua itseään 12 vuotta nuoremman tytön kanssa yhdessä. Turistien kanssa se näyttää pärjäävän hyvin, mutta sitten on sellaisia kummallisia kommentteja, kuten eilen, kun turisti sai hänen lempihevosensa, ja hän itse otti jonkun ei yhtään kivan hevosen. Hän oli vain kateellinen turistille koko ajan, koska turisti sai ratsastaa maailman parhaalla hevosella.

Olemme jakaneet nyt retkiä sen sijaan, että tekisimme kaikki yhdessä. Vähän alkoi kismittää, kun jouduin yhtenä aamuna aivan kammottavaan säähän kahden ruotsalaistytön kanssa yksin, koska kukaan muu ei puhu ruotsia (tytöt olivat 11-vuotiaita). Luulin, että on kylmä ja sataa lunta, joten toppahaalari. Sade osooittautui hyvin märäksi, ja olimme kaikki läpimärkiä noin vartissa. Teimme vajaan tunnin lenkin, vaikka tarkoitus oli tehdä kahden tunnin lenkki. Emme pystyneet enempää ratsastamaan. Tullessani takaisin talliin Sólmundur oli äreän oloinen, käski minun hoitaa kolme hevosta pois (valuin vettä ja olin umpijäässä). Sanoin, että nyt kyllä menen sisälle vaihtamaan vaatteet. Sólmundur siihen, että eihän sun mihinkään sisälle tarvitse mennä! Siihen jo murahdin, että olen oikeasti alusvaatteita myöten märkä. Tyttöjen äitejä piti odotella puolisentoista tuntia, ja pidin sitten tytöille seuraa, koska ei kai niitä yksinkään voi jättää. Sain älynväläyksen ja laitoin tytöt ilman satulaa kahden maailman luotettavimman hevosen selkään tallissa. Pysyvät vähän lämpimämpinä, kun olivat raukat ihan jäässä. Siitähän se riemu repesi, tytöt olivat aivan haltioissaan saadessaan mennä käyntiä pienessä tallissa edestakaisin. Eivät olisi pois suostuneet lähtemään ollenkaan! Tuollaiset hetket ovat kyllä kieltämättä kivoja. Miettii, miten innoissaan olisi itse 11-vuotiaana ollut, jos olisi saanut tuollaista tehdä!

Päiväretkelle jouduin tässä muutama päivä sitten tietysti minä, koska uusi tyttö ei osaa reittiä. Retkellä oli vain yksi ihminen, 16-vuotias norjalaistyttö, joka oli pari päivää aiemmin tehnyt lyhyemmän retken täällä. En oikein hiffaa, mitä järkeä on edes buukata pitkä retki vain yhdelle ihmiselle, mutta no, tein työtä käskettyä. Uusi tyttö sai vapaan aamun. Oltiin tuossa vankilan kohdalla, eli ihan lähellä kotia jo, kun puhelin soi: neljä ihmistä klo 14, kolme klo 14.30. Häh! Onneksi tehtiin päiväretki supernopeasti (4h, yleensä se on 5-6h), että edes ehdin paikalle. Tietysti uusi tyttö sai tunnin retken, minä kahden tunnin retken, eli ratsastin taas sen kuutisen tuntia. No, turistit osoittautuivat saksalaisksi, ja saksalaisturistit ovat aina täällä olleet tosi kivoja. Johtuuko siitä, että osaan niin hyvin saksaa, että ovat aina ihan superystävällisiä, mene ja tiedä. Kaikki meni hyvin, vaikka mukana oli aloittelijoita. Kunnes. Ratsastin itse suloisella Njála-tammalla, joka on kyllä kamala ratsastaa, koska se on hävittänyt vähäisenkin tölttinsä. Menee vain jonkinlaista passia. Käyntikin on passitahtista. Tuossa päätien viertä ratsastettiin, kun tamma yhtäkkiä kompastui (tasaisella maalla), minä lensin sen pään yli pää edellä oikelle kyljelle, hevonen kaatuin ihan täysin kyljelleen. Pystyyn päästyään se jolkotteli ihan pienen matkaa päätietä pitkin (!), kunnes meni syömään ruohoa ojan reunasta. Josta sen ihme ja kumma sain kiinni. Nämähän eivät yleensä anna kiinni noin vaan. No, takaisin selkään ja ei kun retki loppuun. Pahin vamma oli onneksi vain se, että satutin vasemman peukaloni, jonka kynsi on nyt vähän mustana. Seuraavana aamuna myös oikean yläkropan lihakset ja käsivarsi olivat aika kipeinä, mutta se alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Sólmundur sanoi tähän vain, että sellaista sattuu. (En ymmärrä, miksi sattuu, tämä on jo neljäs kerta täällä, kun hevonen kaatuu ihan ilman mitään järjellistä syytä. Ei ole normaalia. Ei pitäisi sattua.) Kaiken tämän päätteeksi minua yritettiin saada vielä jahtaamaan hevosia laitumelta, sanoin, että en muuten tule. No, uusi tyttö sai hoitaa tämän yksin. Ja se laitettiin jahtaamaan hevosia täydessä laukassa ilman kypärää! Se yritti protestoida, mutta Sólmundur vain sanoi, että et sä mitään kypärää tarvitse, pehmeä ruohoniitty, ei sua satu jos putoatkin!

Eilen oli 16 hengen ryhmä klo 9, ja kas kun Sólmundur oli näppärästi buukannut toisen retken klo 11. Oltiin takaisin tallilla varmaan lähempänä kahtatoista, koska ison ryhmän kanssa nyt vain kestää. Uusi tyttö oli sitten joutunut ihan samantien ilman edes vessataukoa vetämään toisen retken (jakauduttiin ison porukan kanssa kahtia, minä olin hitaamman ryhmän kanssa ja näin onnekkaasti myöhemmin perillä). Retkiä sitten päivän aikana piisasi, ja päädyimme työskentelemään aamukahdeksasta iltaseitsemään, toki pienillä tauoilla, emmekä nyt molemmat joutuneet kaikkia retkiä vetämään.

Sunnuntaipäivä on ollut yhtä kaaosta. Sólmundur ja Sjöfn olivat koko päivän rippijuhlissa. Minulle sanottiin klo 10.30, että tästä huolimatta on ok, että otan klo 14 bussin Reykjavikiin. Yllättäen klo 11 minulle lähetettiin tekstiviesti, kun olin retkeä vetämässä, että ei se sovikaan. Soitin sitten perään, että mitä ihmettä, no, kuulemma uusi tyttö tarvitsee apua. Ei riittänyt, että laittaisin hänelle hevoset valmiiksi jne. jne. Kysyin, mitä tapahtuu, jos vain lähden, no, minulle huudettiin, että sitten et enää tule takaisin, ymmärrätkö. Tarkoitinkin lähinnä juuri sitä, että mitä, jos pakkaan tavarani ja lähden. Kyllä täällä vain töitä tuntuu riittävän, tänäänkin erinäisten sekaannusten ynnä muiden takia uusi tyttö soitti minulle, kun olin juuri mennyt suihkuun, ja eipä muuta kuin suihkusta vaatteet päälle ja hevosen selkään. Täpärästi ehdin myöhäisempään Reykjavikin-bussiin. Ehkä olen vain joustamaton moukka, mutta minulla on täällä reilut parikymmentä päivää aikaa enää, olisi kiva saada vapaata ja päästä reissaamaan. Tuntuu epäreilulta, että puoli tuntia myöhemmin joku ajatus ei enää missään nimessä käykään, eikä siitä voida missään nimessä ehdottomasti mitenkään edes keskustella. Lisäksi mietin, kuinka vastuullista on jättää tila koko päiväksi meidän haltuumme - mitä, jos jotain sattuu? Enhän minä edes tiedä, missä tässä on sairaala. Parille turistille on sairaalareissu tullut, ja Sólmundur on sanonut, että sinne ajaa paljon nopeammin kuin ambulanssilla pääsee. Kuka on vastuussa, jos jotain sattuu, mutta päävastuullinen ei ole paikalla? Emmehän me virallisesti edes ole täällä töissä.

Tänään iski ensimmäistä kertaa koti-ikävä. No, reilu kuukausi, niin pääsen sinne taas. Nyt juuri tuntuu, etten ihan helpolla pois lähde pidemmäksi aikaa. Katsellaan.

Haettiin Alsæla laitumelta. Ratsastin Stjarnalla hakemaan, Alsælalla pois.
Tässä uusi tyttö Gammurin selässä Stjarna käsihevosena.

Kaverikuva!

Ihana Alsæla

Tämä kultainen tamma lähti takaisin omistajalleen.
Siitä pitäisi kirjoittaa ihan oma tekstinsä, sen verran
tärkeä tamma se on täällä tämän talven ollut.

Lamppukoira Junior, Sólmundur ja Skjóna (maailman laiskin hevonen:
se menee MAKAAMAAN kesken retken, jos ei satu enää huvittamaan.
Ratsastaja selässään.)

Sólmundur, Ljúflingur ja lapsi oppimassa ratsastamaan.

Alsæla <3

Hei! Me ollaan täällä, näätkö sä, täällä trailerissa!

Vestmannasaaret

Heimaey

Näkymää

Loittonevat Vestmannasaaret ja Islannin lippu

Landeyjahöfnin musta hiekkaranta

Kädenjälki mustassa hiekassa

Sateenkaari Hvolsvöllurissä

Ikkunasta pilkistää turpa!

Päiväretkellä

Päiväretki kauniissa säässä. Erikoista. Yleensä sataa.

Melkein metsä

Uusi suloinen hevonen

Miten niin islantilaiset ovat amerikkalaisia, mm. mitä
tulee pakkauskokoihin? Kilo juustonaksuja, saisiko olla?

Nuori hevonen pinteessä - onnistuimme pelastamaan sen kuin ihmeen kaupalla.
Täällä ei nuoria hevosia todella käsitellä tai opeteta, joten erikoista oli, että se antoi nostaa jalkansa,
jotta saimme sen vapautettua.

Onnellinen Junior ilman lampunvarjostinta