þetta reddast: Klip klop klop

Olen pariin otteeseen meinannut kirjoittaa lempihevosestani Alsælasta. Jottei se vallan unohtuisi, kirjoitan siitä nyt.

Alsæla tuli talliin aika pian sen jälkeen kun minä olin aloittanut työt Sólhestarilla. Muistan ensimmäisen kerran, kun ratsastin sitä. Sólmundur sanoi, että tämä on uusi hevonen, se voi olla vähän "angry" kun aloitetaan, mutta muuttuu sitten paremmaksi. Ensimmäinen ratsastuskerta ei tehnyt syvempää vaikutusta. Toinen ratsastuskerta oli hot spring tour kuumille lähteille Reykjadaluriin, ylös vuorille. Se jäi mieleen. Alsæla kieltäytyi pariin otteeseen menemästä veteen, varsinkin, kun vesi oli lämmintä. Jouduin pariin otteeseen pyytämään ruotsalaisturisteja menemään edeltä, kerran jouduin tulemaan alas selästä ja taluttamaan tamman joen yli, onneksi oli kumisaappaat, ja onneksi joki ei siinä kohtaa ollut syvä. Takaisin päin tullessa tamma riekkui ja näki pieniä vihreitä miehiä tai muita mörköjä, joten katsoin parhaaksi taluttaa sitä hetken matkaa. Vuorilla oli myös jo lunta, enkä ollut lainkaan varma, oliko hevosilla edes hokkikenkiä jalassa, joten sekin lisäsi jännitystä.

Muutaman kerran ratsastin Alsælaa yksin. Se teki aina jonkin ihmeellisen stopin, ei suostunut liikkumaan, yritti kääntyä takaisin kotiin päin. Viimeistään tässä kohtaa olin myyty, sehän oli kuin ilmetty oma hevoseni Suttura! Tästä tultiin Sutturan kasvattajan Katjan kanssa siihen lopputulokseen, että Alsæla on Sutturan sivupersoona.

Tein monia retkiä Alsælalla. Kaikki päiväretket tuosta yhdestä kerrasta lähtien tein sillä. Käytin sitä mielelläni myös lyhyemmillä retkillä. Se oli niitä harvoja hevosia tallissa, jotka osasivat seistä paikallaan kun nousi selkään, ja vielä ihan löysällä ohjalla. Sillä oli ihana pehmeä töltti, joka tosin oli joulukuussa Suomessa ollessani muuttunut melko passitahtiseksi.

Suru oli suuri, kun maaliskuussa Färsaarilla käydessäni Alsæla oli siirretty laitumelle. Mietin kuitenkin, että se on hyvä sille, sillä niin se saa levätä ennen kesää. Kunnes muutama viikko sitten Sólmundur käski hakea tamman laitumelta, se menisi takaisin omistajalleen. Minulla ei ollut mitään havaintoa edes, ettei se ollut Sólmundurin omistuksessa! Niin haettiin sitten tamma laitumelta, ja minä vielä ratsastin sen takaisin, sillä arvelin ihan oikein, että se jäisi viimeiseksi kerraksi, kun sillä ratsastin. Joku vielä puhui, että voisin sen ostaa, eikä se kalliskaan olisi ollut, mutten kuitenkaan sitten nähnyt siinä mitään järkeä. Mitä minä islanninhevosella, lännenratsastaja? Ja mitä minä tuomaan 16-vuotiasta islanninhevosta Suomeen? Ei, kyllä sen paikka on täällä. Missä ikinä se sitten onkaan. Minun varatammani, joka uskollisena kantoi minua kaikenlaisilla retkillä, joka ei pariin otteeseen aikonut kiitolaukasta pysähtyä ollenkaan, joka kuunteli murheeni ja huoleni ja iloni tuon vajaan puolen vuoden aikana, kun sen kanssa sain olla tekemisissä. Alsæla, nimensä veroinen tamma - nimi tarkoittaa ekstaasia islanniksi.

Tarkalleen ajateltuna työ alkoi mättää koko ajan enemmän siinä kohtaa, kun tämä kullan arvoinen pieni tamma oli viety laitumelle. Yritin ajatella, että se tosiaan on sille hyvä ja että on meillä muitakin kivoja hevosia, mutta en minä kellään muulla niin mieluusti ratsastanut kuin tällä. Yhtäkkiä olikin ihan se ja sama, millä hevosella retken vetää. Tässä oli luottotamma niin pelkälle kävelyretkelle kuin kaahausretkellekin. Se ei turhia hätiköinyt, vaikka luonnetta siltä kyllä löytyi. Se seisoi paikallaan, odotti, ei hermoillut jos ja kun turistit yrittivät (joskus tahtomattaan) ohi. Olin ja olen edelleen Sólmundurin kanssa eri mieltä hyvän opashevosen ominaisuuksista. Hän on sitä mieltä, että meidän oppaiden täytyy ottaa "riskihevoset". Totta kyllä, koska niitä ei voi antaa turisteille, mutta tuollaisessa paikassa ei pitäisi mitään riskihevosia ollakaan. Oppaan hevosen täytyy myös pystyä pysymään rauhallisena tilanteessa kuin tilanteessa. Ensiarvoisen tärkeää on paikallaan pysyminen selkään noustessa, reitillä kun on paljon portteja, joiden avaamista varten täytyy tulla alas hevosen selästä.